Holhottinsa puolesta hän tuhlasi satumaisia summia. — Sen johdosta hän ei myöskään tyytynyt huonompiin kuin rotunaisiin, eikä kellekkään ollut vaikeampaa toimittaa tavaraa kuin juuri rouva Georgettelle. Kaksikymmentä kertaa hän palautti lähetykset, ennenkuin jokin kelpasi. Hän tahtoi kasvattaa, — omien lausuntojensa mukaan, — huvittelevan maailman aatelisrotua. Kaupungissa tiedettiin, että Georgette ei laskenut taloonsa huonomaineisia miehiä, olkootpa he kuinka rikkaita ja mahtavia tahansa. Kerrottiin erästä hämmästyttävää juttua, jonka mukaan eräältä monta miljoonaa omistavalta ylhäisen miehen pojalta vaadittiin lääkäritodistus sen tuhatmarkkasen lisäksi, jonka sisäänpääsöpiletti maksoi Georgetten taloon. Ilman lääkäritodistusta ei Georgette antanut hänen joutua tekemisiin tyttöjensä kanssa.
Tämä Hampurijärjestelmä teki kovan vaikutuksen Horner'iin, jolle Goldscheider teki palattuaan selkoa matkastaan. Sellaista oli Hornerkin kuvitellut! Tosiaan, että nykyajan Europassa löytyi jotain niin järkevää! Onni oli, ett'ei Hornerilla ollut matkarahoja lähteäkseen heti Georgetten luo polvistuakseen hänen jalkojensa juureen. Kaikissa tapauksissa hän aina mainitsi hänen nimensä suurimmalla kunnioituksella. Hän sanoi:
— Tämä nainen on yksin ymmärtänyt sen, mitä pitää tehdä tällaisena nautinnon rappeutumisen ja roskajoukon tapaisen raaistumisen aikakautena; — naissielun hienoimman viisauden hän saattaa voitolle. Sillä ranskattarella on kreikkalainen luonne, sen minä sanon. — Horner takoi pöytää nyrkillään. — Ole sinä samallainen! Etsi jokin terve, nuori nainen, — jatkoi hän hieroen käsiään, — hae sellainen, joka kestää taistelua, toimivana ja kunnianhimoisena! — Kasvata portto, jolla on hallitsijan ominaisuudet, joka omaa ruumiin viehättäväisyyden, ja järjestävän poliitillisen järjen! Silloin hyvästi sinä mahtava miessuku! — Sinä, joka lakia laadit, joka itsekkäänä kumousta jarrutat, sinä luonnon herra, kavahda! Sinä Elise ja minä, me kaksi väännämme vitsat kuolevan ihmiskunnan rajatonta hallitushaluista suuruuden hulluutta vitsoaksemme! — Johda luokseni nuori nainen! Hänelle opetan menettelytapaa. Sitten teemme porttosiveydestä mailman katsantokannan! Vuottakaa, tyhmäkallot, sillä mitalla millä te mittaatte, pitää teillekin mitattaman. Niin toteutuu todella raamatun oppi! — Kiihtyneenä lensi Horner edestakaisin huoneessa. — Hyvä, hyvä, rakastettava rouva, teidän kätenne valmistavat pommin, — nuo kädet, joita tahtoisin jumaloiden suudella… Hän maiskautti paksuin huulinensa tyhjää ilmaa.
— Älä hulluttele, Horner, minun huoneessani, — vastasi Goldscheider kuivasti.
— Tahdotko estää minua toimimasta omalla tavallani sinun hyväksesi, — sanoi Horner terävästi.
— Tee, mitä tahdot! — Mutta muista, että Georgette seurueineen ei sovi meidän oloihimme… Meillä ei löydy herra de Palestroja, ei Bingensiä, eikä Johnstonesia, jotka sammuttavat porttoloissa rakkaudenjanonsa tuhannen markan edestä kerralla. Georgettella on, mitä sain kuulla Lübeckiläiseltä, oikea porttokoulu. Hänen luokseen mennään siis nauttimaan, niinkuin ensi luokan keittokouluun mennään syömään. Minun ei kannata yrittää niin komeasti. Muuten kokeile mielesi mukaan Punatalossa, lopetti hän puheensa välttääkseen riitaa Horner'in kanssa, sillä tämä oli hänelle vielä tarpeellinen.
Loppukesästä avattiin liike uudelleen Punatalossa. Tuo tulenvärinen remontteerattu talo näytti erittäin siistiltä etusivun kahdeksanrivisine ikkunoineen ja vinttikerroksineen, jonka yli liehui viiri turhaan koettaen saada välkettä itselleen auringottomana jälkikesän päivänä. Sinisen ja keltasen kirjavassa kiilloitetussa käytävä-ovessa oli messinkinen kello, jonka kilahdus kuului koko talossa. Tyttöjä saapui ovelle kolmissa ajurivaunuissa. Alimman käytävän lattiaa ja ensi rappusia peitti matto. Eteisessä oli efenjalustoja ja marmorinen lapsenkuva, joka kannatti lamppua. Kaikki oli niin valoisaa, siistiä ja komeaa kuin teatterissa. Ne neidit, jotka olivat asuneet vanhaan aikaan Punatalossa, katselivat toinen toisiaan merkitsevästi… Nyt näki, mitä oli tekeillä. Uusi porttivahtirouva, Polifka, tuli asunnostaan tervehtimään ystävällisesti neitejä. Rouva Polifka oli jäykkä pyöreä nainen.
— Totta vie, se vanha raato on poissa, — mutisi Fritzel tuupaten
Katariinaa kylkeen.
Goldscheider'in luottohenkilö, neiti Olympia, oli vyötäisiltä kireälle nyörätty neitonen tumma ja teräväpiirteinen, otsa peitettynä käherrettyihin hiuskäkkäröihin. Hän otti vastaan neidit hyvin kohteliaana. Hän aukasi heille salin. Salissa oli tummanpunaset samettipäällyksiset huonekalut, valkoiset pitsi-uutimet, marmorijalustoja, joilla oli maljoja ja patsaita. Maljoissa oli tekokukkavihkoja ja riikinkukkohöyheniä, kaikki aivan uutta ja aistikkaasti järjestetty. Ikkunoitten välissä oli katosta lattiaan ulottuva peili kullatuissa puitteissa. Katariina taputti käsiään.
— Sussiunatkoon, tuossa näkee kuvansa ihan kiireestä kantapäähän asti, — huudahti hän. Tällä väliajalla, joka oli keväästä kulunut, olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Hän oli oppinut kiertämään tukkansa ihmeellisiin kiemuroihin ja maalaamaan kasvojaan, sekä täyttämään kasvoihin ilmestyneitä ryppyjä ja uurteita. Mutta poskimaali teki hänen kasvonsa jäykiksi, se riisti niitten piirteiltä kaiken yksilöllisen viehättäväisyyden, koska niissä nykyään näkyi alituinen itserakas ja kevytmielinen hymy.