Lulu Wollner, solakka, mustatukkainen, haaveilevan madonnakatseinen tyttö kertoi nauraen, että hänen täytyi kerran muuttaa kymmenen kertaa kuukaudessa, syystä, että muuan evankeelinen pastori urkki häntä aina, kiusasi ja manasi. Hän teki sen siitä syystä, niinkuin hän poliisille selitti, "että hän voisi suojella tyttö-oppilaitaan, jotka kulkevat kadulla koulusta." — Sellaista se elämä on. — Paras on päästä kahvilaan kuin ystävättäreni Poldl. Tämän kävi Berlinissä mainiosti. Hän oli muutamassa kapakassa yhden miehen käytettävänä, joka on hänen lapselleen pannut 30,000 markkaa pankkiin. [Saksan markkaa, vastaa noin 37,500 Suomen markkaa. (Käänt. huom.)]
Angela kohotti käsiään taivasta kohden sanoen hassulla saksan kielellä.
— Minä olen sitäkin koettanut. Kapakka-elämä ei ole pennin arvoista.
Vietävän poliisit eivät laske sielläkään rauhaan.
Kaikki olivat samaa mieltä. Poliisi oli heidän kintereillään kuin piru ja pisti nenänsä joka soppeen… Jos joku kundi oli tytöille velkaa ja pani toimeen lisäksi kohtauksen kadulla, niin poliisi iski heti tyttöön, ja jos tämä puolusti itseään, niin otti poliisi hänet käsikynkästä kiinni, vei kotiin ja kielsi enää kulkemasta kadulla. Jos riitaantui vuokraajarouvan kanssa, niin tämä voitti joka asiassa, sillä hän oli "etsivien" kanssa hyvissä väleissä, voidellen niitä sillä rahalla, jonka oli tyttöjen selästä kiskonut ja niin edespäin. — Ei! Yksinolo ei ollut hääviä. Aina piti juosta ilmoittamassa itseään. Joka hetki piti käydä komisariuksen kuulusteltavana; ja kuinka se sihtasi ja kiusasi! Piti viedä hänelle lahjoja, — mitä "kundeilta" irki sai, kuten sormuksia, rannerenkaita ja puseroita. Sitte taas sai kuulla kundien haukkumisia. Ei tiennyt, ketä piti kuulla. Kuka oli niin onnellinen, että pääsi anteliaan ja vankan miehen turviin, joka ei urkkinut ja tinkinyt, vaan vuokrasi tytölleen kamarin ja piti sen lämpimänä. Se oli onnen myyrä se! — Lulu kertoi välkkyvin silmin eräästä nuoresta upseerista, jonka kanssa hän oli lysteillyt viime vuonna Bruckissa. — Asuin pienessä talossa aivan vihreitten vainioitten reunassa. Siellä odotin häntä ikkunan ääressä joka ilta. — Oh, se oli ihanaa! Sellainen kultapoika!
Angela nosti kätensä korkeuteen… Upseereita! — Roskaa! — Jumala varjelkoon niistä! — Minä en menisi upseerin kanssa noin paljosta rahasta. Hän osoitti kymmenen sormeaan. — Angela oli kotoisin Triestin kaupungista. Neljäntoista vuotiaana oli hänet muuan viini-asioitsija vietellyt pois kotoaan. Hän saapui sitten pääkaupunkiin, jossa viettelijä hylkäsi hänet. Oltuaan lapsenpiikana ja piirustajien mallina, täytyi hänen ruveta ilotytöksi yökahviloihin. Siellä hän tuli tekemisiin upseerien kanssa ja säilytti siltä ajalta kauheat muistonsa. Lopuksi hän joutui tingel-tangeli teatteriin, missä hän lauloi heikolla kirkuvalla äänellään siveettömiä lauluja tehden sikamaisia liikkeitä. Kun hän täällä kahden miehen käskystä narrasi kokemattomia vieraita onnenpeliä pelaamaan, otti hänet Sucher kiinni, ja huolimatta hänen viattomuusvakuutuksistaan pisti komsarius hänet neljäksitoista päiväksi vankilaan. Kun hän pääsi sieltä pois, otti Carlotta hänet jalomielisesti huostaansa. Tämän viekkaan italiattaren liikkeessä oli vuosien kuluessa tapahtunut muutoksia. Huoneustoon oli lisätty muutamia hienosti sisustettuja yksityishuoneita, salissa soitti soittokunta ja tarjoiluhuoneen pöydällä oli mitä herkullisimpia ruokia. Kolme maukkaasti mustaan silkkipukuun puettua neitiä tarjoili yleisessä vierashuoneessa. Neljä muuta neitiä, joilla oli mitä eriskummallisimmat hiuslaitteet ja komeimmat puvut passasi yksityishuoneissa, missä tarjottiin pää-asiassa samppanjaa. — Angela ei ollut erittäin fiksu eikä vilkas. Mutta hän miellytti siksi, että hän laski vielä luonnollisesti silmälautansa alas vetäytyen hiljaa ja naisellisesti pois, kun jokin asia tuntui hänestä epämiellyttävältä. — Hänellä oli vielä toinenkin luonteenominaisuus joka ei lyönyt yhteen Carlotan laskuihin. Ei rahalla eikä nälkää kiusaamisella saatu häntä menemään upseerien kanssa. Kun häntä siihen pakoitettiin, niin hän pakeni itkien johonkin talon kolkkaan ja näytti niin pelokkaalta ja villiltä, että Carlotta ei surmikseen voinut häntä enää raastaa sieltä pois.
Muuan nuori, antelias porvaripoika innostui tuohon kauniiseen avuttomaan tyttöön, joka oli noin kaino. Kun poika lisäksi kuului liikkeen kunnioitusta nauttiviin vakituisiin vieraisiin, niin hän sai muutamien perinpohjaisten samppanjajuominkien perästä viedä tytön mukaansa. Carlotta suostui siihen sitä mieluummin, koska hän tiesi, että Angela palaisi hyvinkin pian. Neljäntoista päiväisen retken jälestä Berliinissä toi poika hänet takaisin Goldscheiderille, sillä tyttö oli rukoillut hänen tekemään sen kieltäytyen itkien lähtemästä Carlotan liikkeeseen.
Goldscheiderilla mieltyi Angela toveriensa tyyneen ja laiskan kevytmieliseen elämäntapaan muistellen kauhulla muutamia elämänsä entisiä tapahtumia. — Ei joutua tekemisiin upseerien kanssa, — ei mitenkään, — se oli hänen elämänkokemusten kautta saavutettu pääpontensa.
Raha on heille kuin paloviina, — sanoi Goldscheider Hornerille. — Tytöt eivät ole koskaan niin vaikeat johtaa kuin silloin, jolloin heillä on rahaa kädessä. He tuntevat olevansa voimakkaita silloin ja se voimakkuus huumaa heidät.
— Noh, sinä, — ja sinun yöpöllösi Olympia, — kaikissa tapauksissa "Goldscheider — viisausjumalattarena" ei ole hassu aate, — te pidätte kyllin huolta siitä, ett'ei raha jää tyttöjen käsiin.
— He eivät voisi sitä käyttääkään. — Minä en tahdo tehdä heistä koiria, sillä koirilla on pitkät hampaat. Mutta nuo nuoret herrat pelastajahommineen tekevät usein loistavia tuhmuuksia.
— Sinun nylkemiseen perustuva ihmisrakkautesi on aina tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Sinä olet ensi olento, jossa havaitsen löytyvän jonkinlaista tunteellista järkevyyttä…