Polifka laski kätensä syliinsä kuvitellen vilkkuvin katsein tulevaisuuttaan.
— Pääseekö jokainen siihen kotiin? — kysyi Milada.
— Sepä vielä puuttuisi! — Polifka oikasi selkänsä. — Rahaa täytyy olla ihmisellä, siksi sitä sanotaankin maksavien kodiksi ja soveliaan hänen pitää olla, ennenkuin sinne pääsee. — Ne ovat ensimmäiset sääntöpykälät. — Ja sitte hänen pitää olla maineeltaan puhdas, — Polifka osoitti yläkerroksen salia. — Tuollaiset hutsut joutuvat vaivaistaloon. — Polifka vaikeni, eikä Miladakaan puhunut mitään… Äkkiä Milada löysi tien, jolle saattoi tästä ahtaasta kujasta paeta. Hän näki mielikuvituksessaan itsensä suuressa puistossa huvikävelyllä… Puisto oli laaja ja ilmaisa, täynnään tuuheita kastanjapuita, joiden juurella oli lepopenkkejä ihan kuin sotilassairaalan puistossa, jonka Milada näki aina vilahdukselta rappu-ikkunasta. Pääsisikö kerran sellaiseen!
— Silloin olisi kyllä vanha ja väsynyt eikä haluaisi enää mitään, ei edes olla kauniimpi, hauskempi ja hienommin puettu kuin muut naiset. Ehkä se ikkunaosuus oli sellainen, joka on neideillä tuolla ylhäällä. Ehkä siellä on hienot valkoiset uutimet ja huoneessa on lämpöisessä auringonvalossa siintävä vuode. Sellainen siis oli se "autuas elämän loppu." Parempaa ei voinut edes neiti Olympia vaatia. Lapsi mietti ja mietti uudelleen. Saattaisiko hän saavuttaa tuon päämaalin? Sovelias piti olla. Miladahan oli kovin nöyrä. — Entäs kun piti omistaa rahaa — Milada huokasi. — Sitä tarvittiin joka alalla. Jos tahtoi "pysyä" pinnalla, jos tahtoi alkaa hyvin ja autuaasti lopettaa, kaikkeen tarvitsi rahaa. Siksi piti koota rahaa niinkauan kun ihminen oli nuori ja terve ja hänellä oli mahdollisuuksia. —
Mutta maineeltaan puhdas! — Oliko Milada maineeltaan puhdas? Mitä se oikeastaan merkitsi? — Milada tarkkasi joka tavuuta "mai-neel-taan puh-das", vaan ei sitä sittenkään käsittänyt ja luopui huoaten mietiskelyistään. Ennen maata menoaan samana iltana, syleili hän hyväillen Polifkaa katsoen suurin harmain säihkyvin silminsä hänen kasvoihinsa.
— Polifka! — Saanko minä tulla kanssanne sinne tätinne luo? Minä tahtoisin mielelläni nähdä, miltä vanhojen koti näyttää. Pääsenkö? — Ja uskaltamatta vastausta odottaa, livisti hän kasvot, otsa ja silmät säkenöivän tunteensa vavahtamina.
— Kas tuota likkaa, — mutisi Polifka, vaipuen hyvitettynä ystävällisiin mietteisiin.
* * * * *
Punatalossa asui nykyään kymmenen kaunista neitiä. Rouva Goldscheiderin hallinto miellytti heitä kovin. He saivat runsaasti juomarahaa ja sen lisäksi osingon sisäänpääsömaksuista, joista Goldscheider piti huolellisesti kirjaa ja jota hän ei edes pidättänyt niiltä, jotka läksivät talosta. Täytyi myöntää, että Punatalossa ei eletty likaisen pikkumaisesti. Huviajoa, teatteri- ja sirkuspilettejä ei tarvinnut itse maksaa. Tämä oli harvinaista muihin tällaisiin laitoksiin verraten. Angela, eräs ihmeen kaunis seitsentoistavuotias italiatar, oli kahden päivän oleskelun perästä jo karannut Zimmermann'ilta, jossa oli pidätetty koko hänen irtaimistonsa. Hän kertoi hirmujuttuja tuosta nurkkaliikkeestä. Aamiainen maksoi guldenin, aamukylpy, siivous, kampaaminen ja käsien hoito kaksi guldenia. Laatikko, jossa oli saippuaa, hajuvettä, puuteria ja poskimaalia, maksoi kaksikymmentä guldenia j.n.e. Parempi oli sittenkin asua itsekseen.
— Niin, — huokasi toinen, — yksin ansaitsee kyllä parhain, vaan ei saa vuokrata huonetta. Ja jos sen saa, heti alkaa metsästys; talonmiehen emäntä, taloudenhoitaja, poliisit, naapurit nuuskivat, kunnes täytyy heti paeta ollen velvoitettu maksamaan ylimääräinen vuokra ylössanomisajasta.