— Rouva Polifka, — kysyi Milada eräänä sunnuntai-iltapäivänä molempien istuessa siivotussa kyökissä, koko talon ollessa vajonneena unen hiljaisuuteen katu-elämänkin hiljettyä, — rouva Polifka, millä te sitten elätätte itsenne, kun kerran lähdette täältä pois? —
Portinvahdinrouva lensi pystyyn. — Minä? — Pois täältä? —
Ainaiseksiko? — Oletko kuullut jotain?
— En, vakuutti Milada, — en sanaakaan. — Mutta ikuisesti ette tänne kai voi jäädä! — Eikö totta? —
— Ikävä minun olisikin aina oleskella täällä! Ukkoni toivoo saavansa ovenvartijan paikan Eger'in rautatie-asemalla, missä hän nyt on konevahti. — Sen jälkeen, — huokasi Polifka, — olen minäkin rehkinyt kyllin vieraan palveluksessa. —
— Entäs sitten?
Polifka katsahti ihmetellen Miladaan.
— Kun te kumpikaan ette jaksa enää palvella, — selitti Milada, — missä saatte "rauhassa" viettää vanhuutenne päiviä? — Neljätoista vuotinen tyttö näytti hyvin huolestuneelta lausuessaan nuo sanat, joita neiti Olympia aina mielellään käytti.
Polifka vastasi. — Me lähdemme vanhojen kotiin, ehk'emme sentään joudu vaivastaloon, sillä me saatamme hieman maksaa. — Jos sinä elät kunnon tyttönä, saat tulla meitä tervehtimään kodin suureen puistoon.
Milada katseli suoraan eteensä… Puisto, — toisti hän epäillen, — oletteko aivan varma siitä, että vanhojen kodissa on puisto?
— Luonnollisesti, — esimerkiksi ukkoni täti on sellaisessa ja elää aivan herroiksi. — Hänellä on oma ikkuna-osuutensa. — Niillä, joilla on vara maksaa, on tietysti enimmän mukavuuksia. — Ukkoni täti on lisäksi huoneenvalvoja. Kaikki suutelevat häntä kädelle ja ovat hänelle nöyriä. Kaikissa tapauksissa hän ansaitsee sillä ylimääräisesti. Ja tietysti minäkin pääsen samaan paikkaan.