Kun Punatalon omistaja ei voinut itse käyttää tätä rikasta ihmislihavarastoaan, eikä edes Carlotta voinut kaikkea saada kaupaksi, keksi hän keinon, jolla saattoi vielä ansaita ja tämä onnistui mainiosti niinkuin tuon nerokkaan rouvan kaikki yritykset.

Hänen alotteestaan kehittyi laajapiirteinen tyttökauppa, jonka pian koko Euroopan asianharrastavat tunsivat käyttäen sitä hyväkseen. Tämä viimeinen keinottelu tuli siksi kultalähteeksi, josta johtui Goldscheider'in äkkiä kasvava rikkaus. Tämän tyttökaupan avulla hän saattoi järjestää Punatalon ylhäiseen harvinaiseen tapaan, joka aina maksoi niin paljon, ett'ei sitä voinut sanoa "erittäin" tuottavaksi kapitalistiseksi tulolähteeksi.

Mutta sen sijasta Goldscheider saattoi ylpeillä sillä, että Punatalon vakituisten vieraitten lisäksi kuului siihen aatelisia, ulkomaalaisia, mailmanmiehiä ja kuuluisia kirjailijoita, jotka pitivät hänen saliaan erikoisuutena. Monet heistä antautuivat pitkiin keskusteluihin Goldscheiderin kanssa kuunnellen harrastuksella käytännöllisen rouvan selityksiä. Tähän aikaan suunnitteli Goldscheider suuria asioita, jotka kutkuttivat hänen kunnianhimoaan. Hän tahtoi laajentaa talonsa järjestääkseen pari yksityistä kokoussalintapaista huonetta, jossa olisi kirjallisuutta ja biljaardipelipöytä. Lisäksi hänen piti perustaa uudenaikainen kapakka, mutta paljon puuhaavalla rouvalla, jolla oli liian monenlaisia tehtäviä, ei riittänyt enää aikaa. Huolimatta yllämainituista uudistuksista olivat Punatalon asukkaat tyytyväiset. Heidän keskuudessaan ei enää riidelty eikä valitettu. Rahaa liikkui, hetken sai sitä käsitellä ja nauttia nuoruudestaan. Niinkauan kuin tytöt olivat nuoret ja kauniit, terveet ja tuhlaavaiset, ympäröi Goldscheider heitä kaikennäköisillä mukavuuksilla ja nautinnoilla. Goldscheiderin viisain, hyödyllisin ja suurenmoisin menettelytapa oli se, että hän ei koskaan pikkuseikoissa ja yksityistapauksissa käyttänyt valtaansa uhriensa imemiseksi. Hän liittoutui suureen yhteiskunnallisen vääryyden valtaan, joka mustana siipipiruna vainoi ihmiselämää. — Sen avulla hän vallitsi voitokkaana.

* * * * *

Tämän yllämainitun tapahtuessa kasvoi Milada, tuo pieni sisäkkö, pitkäksi tytöksi. Hänen solakka ja norja vartalonsa olisi paremmin päässyt näkyviin, jos eivät sitä olisi peittäneet ne epämukavat ja mauttomat vaatteet, jotka Moosmann ompeli hänelle toisten vanhoista. Paksut, tummanruskeat palmikkonsa, jotka suuresti erosivat äidin hillitsemättömästä punasesta pörrötukasta, olivat sileänkiiltävinä kierretyt suureksi kömpelöksi kiemuraksi takaraivoon. Mutta hänen silmänsä elivät. Ne olivat tarkkaan säihkyvät kiinnittäen huomionsa ympäröiviin ihmisiin ja tapahtumiin ihmeellisellä tietoisuudella, ollen loistossaan sen väikkyvän autereen kaltaisia, jota aamuaurinko koitollaan valaisee. Tyttö juoksi ylös ja ales portaissa, livahti ulos ja sisään huoneissa, siivoi ja passasi, kuunteli juttuja muuttuen siksi puhetorveksi, jonka kautta kulkivat ne salaisuudet, panettelut ja pikkumaisen ilkeät juonet, jotka näyttelivät tässä yhteiselämässä suurempaa osaa kuin muualla mailmassa, eivät suinkaan ylentääkseen ihmisten sieluja. Tällä lailla Milada eli kuin pieni harmaa toukka, jota kukaan ei huomannut, josta kukaan ei huolehtinut, kaikkien näitten liitelevien, kirjavien naisperhosten keskuudessa.

Näppärästi ja kiireesti täytti hän palvelijan tehtävät salissa, pitäen huolta vieraitten vaatimuksista jo etukäteen arvaten heidän halujaan ja erityisiä mielitekojaan. Hän kähersi neitejä, auttoi heitä pukemisessa, — keitti kahvin, hoiti porsliiniastiat ja hopeakalut ja tiesi aina, missä kukin esine oli tässä monisokkeloisessa talossa. Hän osasi järjestää leipäkorit erityisen aistikkaalla tavalla, niin että ruoka maistui kaikille. Hän tiesi sanalla sanoen kaikkea, mitä Punatalossa tarvittiin. Ja tämä oli kaikkien mielestä luonnollista. Sentähden hänet oli taloon pestattu. Kuka toki parhain havaitsi Miladan se oli Goldscheider itse. Hän ei kertaakaan tervehtinyt tyttöä, ei kertaakaan häntä kiittänyt, mutta ei hän silti laskenut tyttöä näkyvistään tässä meluavassa, hyörivässä sekamelskassa. Goldscheider näki aina tytön. Ja Miladan elämän kohtaloa varjosti tämän viekkaan rouvan yritteliäisyys.

Kun Milada siivoi huoneita, kuuli hän neitien puhuvan kummallisia asioita yhdessä istuessaan lörpöttelemässä.

— En voi kuvitellakaan, miten minun lopulta käy. Aina minä liuvun alaspäin, — toinen lisäsi, — olkoon asiat niin tahi näin, roskakasaan tässä ihminen joutuu. Hauskuuden jälestä tulee — — suru. — Milada ihmetteli kovin tuollaista puhetta. — Heidän sanottiin olevan onnelliset siksi, että asuivat Goldscheiderilla. — Olihan rouvalla tapana puhua aivan toisin tulokkaille. — Sen ei tarvitse masennettuna ja pennitönnä elää, joka minun talostani lähtee. Säästäkää ja olkaa viekkaita! Siten edistytte. — Uudelleen ja uudelleen Milada kuuli nuo sanat, ja tarkistettuaan ne omien kovettavien havaintojensa valossa, muodosti hän niistä perusperiaatteensa nuoren sekasotkuisen elämänsä pääohjeeksi. Mutta tämän lisäksi hänen sieluunsa painui vahva vakaumus siitä, että se, joka pääsee Punataloon, on jotain, ja että se, joka täällä osaa rahaa kaapata, sille on mailma avoin. — Ja niinkuin sielu varttuu ja imee voimaa niistä katsantokannoista, joihin me sielumme sisimmästä uskomme, niin korvasi Miladan ylpeä luotto Punataloon, sen maineeseen ja merkitykseen sen yhteiskuntavarmuuden ja perhetunteen, josta toisten lasten eri vivahtava luonteenlaatu kehittyy. Mutta voimakas ja lahjakas oli se sielu, joka saattoi palvelustytön kurjasta ja riittämättömästä ravinnosta saada voimaa ja lämpöä. Milada oli ylpeänä vakuutettu siitä, että Punatalo, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, oli laatuaan ensimäisiä. Ei missään ympäristössä, ei missään muussa tään kaltaisessa liikkeessä, sen oli hän usein kuullut vieraitten ja tyttö-asioitsijoitten sanovan, löytynyt niin kauniita ja herttaisia tyttöjä, eikä niin mainiota vastaanottotapaa kuin Punatalossa.

— Kannattaa jo tulla tänne vaan rouvankin luo, — sanoi kerran muuan herra toiselle.

Goldscheider! Sillä nimellä oli kaunis kaiku täänlaisissa piireissä. Usein tuli vieraita ja asioitsijoita ostamaan itselleen tyttöjä Goldscheiderilta. Mitä hän tarjosi, se oli "virheetöntä." "Virheetöntä ja onnekasta" — huokasi Olympia. Mutta mitä se auttoi. Useimmat tytöt joutuivat sittenkin "Excelsioriin" tahi "La belle Françaiseen" kuin Musta Katariina, muutamien täytyi ryömiä mamma Zimmermann'in kellarihuoneisiin. Tytöt muka elivät sikamaisesti, eivät osanneet käsitellä rahojaan, haaskaten sitä kaikenlaisiin hassutuksiin. He joivat, polttivat tupakkaa, löivät korttia, hankkivat koko kasan kalliita vaatteita, jotka sitten saivat myödä polkuhinnasta. Ja Moosman houkutteli ja narrasi heitä niitä ostamaan. Siten tuli heidän velkansa yhä suuremmaksi, ja tie nousi pahemmin pystyyn. Miladan äiti oli myös juopotellut ja tuhlannut. Mutta sitä Milada ei tekisi! — Hän ei tahtonut kuolla kurjuuteen. Hän tahtoi tulla järkeväksi ja eteväksi, niin että kaikki Punatalossa, itse rouva Goldscheider saattaisivat ylpeillä hänestä. Kun hän oikein mietti, — niin hän huomasi, miten Punatalosta voi päästä kunnialla. Tuossa oli Anka Balling, jonka nuori kreivi Laurin vei mukanaan. Hän oli antanut Ankan kehittyä tanssijattareksi. Nyt Anka tanssi puettuna hopeapukuihin satojen sähkölamppujen valossa. Sanomalehdissä hänestä kirjoitettiin. Oi, jospa Miladan kävisi niin onnellisesti! Tosiaan Anka oli kaunis, kun sitä vastoin Milada oli ruma… Yöt päivät mietti pikku sisäpiika tulevaisuuttaan, vaikka hänellä oli liika paljon työtä. Mutta hän piti työn teosta. Toisesta tehtävästä toiseen sai hän siirtää yksinäisyyden synnyttämiä mietiskelyjään. Hän ei jaksanut istua paikallaan. Aina liikkeellä, se oli hänen luonteenominaisuutensa, poistaa paljon epäjärjestystä, hihat käärittynä tarttua likaan ja asettaa jokainen esine puhtaana ja kiiltävänä paikalleen, — se tuotti hänelle tyydytystä. Maata kuin neidit tuntikausia sängyssä silmät auki tuijottaen kärpäsiin, jotka surisivat katossa, sitä hän ei käsittänyt. Tosiaan neidit olivat "yöllä toimessa", silloin kun Milada nukkui — se väsyttää kai heitä noin, ajatteli hän. — Kun minä itse joudun saliin, käy minun samoin… Milada tiesi, että hän ehdottomasti joutuu sinne, Goldscheider oli luvannut sen hänen äitinsä kuoltua, eikä Goldscheider koskaan syönyt sanaansa. Miladan unelmat, hänen yrityksensä kuvitella tulevaisuuttaan ja seurata tunteitaan ei ollut sama kuin muitten lasten. Hänen toiveillaan ei ollut siipiä, ne olivat kiinnitetyt ankaraan, oudon karkeaan todellisuuteen, eikä hänen mielikuvitukseensa tullut muita kuvia kuin sen elämän tosiasiat, joka ympäröi häntä. Tämän lapsen kokemukset perustuivat kurjuuden murjomiin, kuolleisiin ja ruhjoutuneisiin ihmisilmiöihin, väsyneisiin ruumiisiin ja rääkättyihin sieluihin, ne muodostivat sen aarreaitan, josta Milada loi tulevaisuudenkuviaan. Että joukkojen halveksuminen uhkasi hänen nuorta elämäänsä kuin riippuva vuorenmöhkäle, kerran hänet musertaakseen, jos hän yrittäisi pelastua, sitä hän ei vielä aavistanut. Tuntematta vielä tuota hirmuvaaraa, kehittyi Katariinan lapsesta nuori impi. Hän säästi kitsaasti joka kreuzerin, lukitsi ne pieneen lippaaseen, iloitsi rahan helinästä, ja hyväili, — oi, hyvin usein, pari pientä hopeakolikkoa, jotka välkkyivät likaisen kuparin seasta. — Hän ei tahtonut sortua! — Hän ei aikonut luisua, sairaana ja rääsyisenä mennä Zimmermann'in luo tahi "Excelsioriin"! Siksi Milada rakasti rahaa. Se oli oleva hänen tukensa. Selväpiirteinen kadun lapsi ei unelmissaan turhaan kiukutellut elämänsä esteille. Se yritti käsittää niitten alkuperää ja keinoa, millä ne voisi poistaa. Sitä miettiessään sulki hän kireästi suunsa, huulet muuttuivat miettivän ohueiksi, ja silmien eloisaan säihkyyn ilmeni punnitsevan varovaisuuden kiilto, joka vainuaa jo etäältä vaaraa osatakseen sen ajoissa välttää. —