— Onko vuode numero XXV vapaa, tohtori Rössel lähetti kysymään. — On telefoneerattu, — heti tuodaan uusi potilas. — Pitäisihän hänen tietää, että siinä on sairas. Kaiken maailman vaatii. Rössel painaa päälle — sanoen, että täällä pitäisi olla vuode vapaana. — Minä hoidan sairaita, te vaan istutte kansliassa, mutta te luulette tuntevanne asiat paremmin kuin minä. — Kuitenkin hoitajatar päätti mennä sairasta katsomaan. Katariina rupesi jo silloin kylmenemään. Kuoleman kamppailussa olivat hänen suunsa ja silmänsä jääneet selkoselälleen kuin aaveella, mutta ruumis oli rauhallisen liikkumaton. — Riidellen ja pauhaten käärivät hoitajat ruumiin kankaaseen ja kantoivat sen siihen huoneeseen, missä tohtori Rössel tarkasti kuolleita. — Hän käski panna vapaaksi jääneen vuoteen kuntoon, sillä uusi tulokas oli ilmoitettu.
Katariina vietiin ruumishuoneeseen.
* * * * *
Sill'aikaa elettiin Goldscheiderilla hauskasti. Jälleen oli tänä kautena toimittu loistavalla menestyksellä. Talossa oli koko joukko nuoria, vereviä, siroja tyttöjä, täynnään elämän voimaa ja sukkeluutta. — Talossa kävi antelijaita herroja, jotka olivat innostuneita ja iloisia, kellarista myötiin kalliita viinejä, salissa oli hopeanhelähtävä ääninen hieno piano, jolla eräs musiikkiprofessori soitti mestarillisesti. Hyvällä tuulella ja loistavien tulojen sattuessa soitti hän ylimääräisesti vielä oikein "hyvää" klassillista musiikkia, niinkuin hän itsekin ylpeänä väitti. — Niin, nyt sai kuulla soitettavan tässä likkapaikassa "Neidon rukousta" ja "Isolden rakkaudenkuolemaa." Ja se oli jonkin arvoista se!
Kaksi kertaa viikossa kävi lääkäri talossa tarkastamassa tyttöjä. Sairaat lähetettiin säälimättä heti pois. Ja vaikka herra tohtorinkin naama joskus venyi pitkäksi, niin Goldscheider järkähtämättä vetosi oikeuteensa saada lähettää sairaat vaikka minne huolimatta tohtorin vakuuttamisesta, että sairaus oli viatonta laatua, joka paranisi kotihoidolla. Jos tytöt paranivat sairaalassa, saivat he lähteä toisiin taloihin, enimmäkseen maaseudulle, jonka kanssa Goldscheider teki vilkasta vaihtokauppaa. Rouva ei koskaan ottanut taloonsa tyttöä, joka oli ollut A II:ssa, joksi klinikan kuppatautiosastoa kutsuttiin.
Harvoin saattoi Goldscheider kuitenkin käyttää sellaisia tyttöjä, joita hänelle lähetettiin tyttökauppiaitten välityksellä. Mutta tässä "etsivä" herra Teobald Sucher ja hänen Carlottansa olivat erinomaisena apuna. Carlotasta oli tullut Goldscheiderin nöyrin palvelija ja paras neuvonantaja. Hänellä sekä "etsivällä" oli tavattoman laaja tuttavapiiri, johon kuului kaikenlaisten silmänkääntäjäteatterien, kapakoitten, näyttämöjen ja sekä julkisten että salaisten huorapaikkojen omistajia. Näitten kanssa "etsivä" ja Carlotta kävivät vilkasta ihmislihakauppaa nylkien lopuksi kuihtuneita ja prostitutsioonin turmelemia olentoja. — Carlotta haali niitä Goldscheiderilta hommaten Punataloon vastalahjaksi nuoria tyttöjä, jotka mielellään kävivät pikkuammattilaisten tanssiaisissa ja heidän kahviloissaan. Hänen apulaisensa oli muuan pieni, hirvittävän ruma, mutta kaikkeen käytettävissä oleva ompelijatar, Moosmann, jonka Goldscheider oli kuljettanut mukanaan entisiltä yrityspaikoiltaan. Luonnollisesti ei näitä tyttöjä, jotka tahdottiin houkutella ja voittaa, voinut heti saada ammattiportoiksi. Mutta näitä raukkoja, jotka pitkät päivät huonosta palkasta raatoivat eri aloilla kuin koti-opettajattaret, seuranaiset, hattuompelijattaret, paremmat puotineidit ja kassanhoitajattaret, sekä kehittymättömät työläisnaiset, näitä rouva Goldscheider kutsui illaksi Punataloon jakaen heille osan puhtaasta voitostaan… Carlotta suositteli myös sellaisia rouvia, joitten miehet toimissaan olivat alituiseen matkoilla, mutta Goldscheider hylkäsi poikkeuksitta tällaiset tarjoukset. — Toisia, yksinäisiä naisia, hän käytti mieluummin salissaan antaen niitten maksaa virvoitusaineista vieraitten tapaan, mutta ne voittivat sittenkin melkoisesti yrityksillään siellä. — He eivät toki saaneet saapua, milloin halusivat, vaan Goldscheider tilasi heidät erityisiä tilaisuuksia varten, jolloin ei tarvinnut pelätä yllätystä. Siitä huolimatta tuo viisas rouva kävi "etsivän" luona, joka ystävällisesti antoi hänelle valmiita poliisintodistuksia tusinottain, joita saattoi tarkastuksen tullen tarpeen mukaan näyttää.
Viimeisen varmin "tavarain" hankintakeino oli Goldscheider keksinyt, jonka avulla hän saattoi hommata ilman vaaraa tyttöjä oppiinsa, jossa hän ne kasvatti mielensä mukaan nyljettävikseen. Hän oli nimittäin ruvennut ystävällisiin suhteisiin julkisten synnytyslaitosten, sairaaloitten hoitajattarien ja vahtimestarien kanssa, joille hän maksoi hyvät rahat ollakseen varma siitä, että nämät antoivat hänelle viittauksia sopivan tilaisuuden sattuessa ihmislihan ostoon.
Synnytyslaitoksissa löytyi yllinkyllin "langenneita" yhteiskunnallisesti sorrettuja olentoja, jotka olivat saaneet kokea mitä kamalimpia kohtaloita. Näiden elämä oli yleisen mielipiteen mukaan mennyttä ja pilalla, siksi he kuuntelivat ahnaasti ja onnenkaihoovina niitä huolettoman olemassa olon kuvitteluja ja lupauksia, joita heille ladeltiin. Hoitajattarien huulilta valuivat sanat kuin makea hunaja, kuinka ihanaa olisi elää Punatalossa. Kuinka ihmeenhienolla ja rauhallisella tavalla siellä päivät kuluivat! Kun tie oli raivattu, ilmestyi rouva Goldscheider itse murskaten voimakkaalla kädellä kaiken vastuksen, se on, hän hommasi aviottoman lapsen maalaisakan luo, joita joka päivä kävi hänen luonaan ja selvää on, että useimmat tytöt olivat iloiset päästessään painavimmasta taakastaan. Heille kaikille oli äiteys ollut hirvittävä herääminen nautinnonriemuisasta kepeänhuolettomasta vaistojen unelmasta. Siinä heitä makasi karkeilla harmailla raideilla rautasängyissä tunti-opettajattareita, ja palvelustyttöjä, työläisnaisia ja perhetyttäreitä, jotka olivat maaseudulta tänne paenneet häpeissään. Siellä makasi kehittymättömiä, neljäntoista ja kuudentoista vuotiaita kurjuuden lapsia, jotka harmaankalpeina olivat iloissaan siitä, että heillä hetkeksi oli katto pään päällä. Tällaisiin paikkoihin täytyi Miladan seurata armollista rouvaa. Hän istui ajajan vieressä hoitaen sitä pienoista matkanyyttiä, jonka valloitettu toi mukanaan. Vaunun sisustasta hän kuuli aluksi itkua ja valitusta, johon Goldscheider vastasi ystävällisellä tyyneydellä, niin että kun lopulta saavuttiin Carlotan luo tahi Punataloon, säihkyivät jo tämän "eheän" tulokkaan silmät. Tämä Goldscheiderin suora ja ohjelmallinen taipumus etsiä tavaransa keskisäädystä, jossa naiset olivat vielä kunnon tytön ja porton rajalla, löi hänen "saliinsa" erityisen leimansa ja hankki siihen hauskoja erikoisilmiöitä, jotka herättivät mieseläjien piirissä erityistä huomiota.
Goldscheiderin rakkaudenlaitoksessa ei tavannutkaan tavallisia katunaisia.
Peloittavalla tarkoituksenmukaisuudella ryösti rouva Goldscheider "tavaraansa" säädyllisistä piireistä, aina ollen valmis iskemään siihen, missä ilmeni aukkoja tahi heikkouksia yhteiskunta-järjestelmässä. Ja tosiaankin tapaa paljon heikkoja "säädyllisten" joukossa.