Katariinan silmissä välähti ymmärryksen pilke. — Jan, — ähkyi hän, — ei, — ei, — se on pahasti tehty.
Hoitajatar pisti kynän hänen käteensä iskien siihen kourallaan. —
Allekirjoita, — komensi hän, — niin Janka on tyytyväinen.
Katariina teki vastarintaa, töyttäen paperin pois ja hoitajattaren käsivarren, joka pusersi häntä lujasti.
— Tulkaa tänne, — kuusi hoitajatar, — näyttäkää hänelle likka!
Polifka tuli lähemmäksi. — Neiti Carmen, — huusi tämä — minä se olen, Polifka, tietysti — Polifka. — Ja rakkaani, me tahtoisimme pitää tytön luonamme…
— Tytön — kuiskasi Katariina — tytön. — Kepeä hymy valaisi hänen kasvonsa, alttiina hän antoi kuljettaa sormensa allekirjoitukseen.
— Menkää nyt pian pois, — sanoi hoitajatar, — tohtori tulee…
Liikkumattomana makasi Katariina.
Tuo äskeinen kummallinen ilme suun ympärillä, joka oli kuin hymy, oli siinä vielä hänen kuolinhetkellään.
Hoitajatar löpisi käytävässä toisen hoitajattaren kanssa.
Oli keskiyö. — Muut seitsemän potilasta makasivat vuoteellaan, Katariina väänteli kuolintuskissaan… Hiki valui tahmeana hänen otsallaan, ja kieli liikkui vaikeasti lausuen epäselviä, hulluja sanoja… Ovia auottiin ja sulettiin, toisinaan kulki lääkäri huoneessa vilahtaen kuolevan vuoteeseen käskien hommaavasti luokserientävälle hoitajattarelle antaa kuolevalle maitoa. Välittämättä lääkärin määräyksestä, livahti hoitajatar taas sopivalla hetkellä käytävään jatkaakseen entistä lörpötystään… Kello yhdeltä saapui vahtimestari kysyen: