Milada katsoi kalmankalpeisiin kasvoihin sormet harallaan peitteellä. — Oliko tuo äiti? — Ei, se oli vaan neiti Carmen, — ajatteli hän kepeänkohteliaasti, — minkä näköinen tuo on! Hirvittävä!
Portinvahdin rouva kehoitti. — Sano hänelle jotain.
Miladan ajatukset pyörivät vimmatusti päässä… Punatalo. — Jan-ka. — Äiti. — Oliko tuo tuossa — hänen äitinsä? Yhä vaan heräsi hänessä käsittämätön vieraksumisen tunne, joka voitti hirmun. Miladan kurkkua kuristi pelko ja kauhu. Äiti kuoli tuossa, musta Katariina. Tämä oli sairaala, tuossa oli rautasänkyjä, tuo ruumis ähkyi tuossa, äiti siinä kuoli…
— Äiti, — kuiskasi Milada. Aivan hiljaa, salavihkaa, kaihonsa vallassa, kauhusta jähmettyneenä kurottaen ruskettuneen työstä kopertuneen kätensä yrittäen kajota noihin kouristuneisiin sormiin, josta jäinen viima tunki hänen nuoreen vereensä. Hänen takanaan kuiski Polifka innokkaasti hoitajattaren kanssa. Nyt lykkäsi Polifka tytön syrjään kumartuakseen vuoteen yli.
— Nyt se ei ole tunnoissaan. — Sanon sen sille, jahka virkoo… Pian se käy laatuun, — Polifka istui sängyn laidalle. — No, no! — huusi hän äänekkäästi, — höristä vähän korviasi, — no, no, no — ethän sinä vielä ole kuollut. Eikö sinua huvita nähdä punatalolaisia?… Vai eikö… Sanokaa tuolle saatanan nahalle, että se saa viinaa, kyllä korvaläpi aukee!
Katariina aukasi silmänsä katsoen ympärilleen.
— He ovat Punatalosta, — huusi hoitajatar laskien käsivartensa patjan alle ja nostaen sairaan pystyyn.
— Janka, kuiskasi kuoleva jälleen. —
— Hulluttelee… muuta ei siis saa sen suusta ulos.
— Siis Herran riemuun allekirjoita, että tyttösi täytyy jäädä Punataloon. — Allekirjoita, — etkös kuule! — Polifka laski paperin hänen eteensä pistäen kynän käteen. — Olisi pitänyt saada sana varhemmin, sillä ei tuo nyt enää mitään ymmärrä — mutisi Polifka katsahtaen pelokkaana ympärilleen.