Yö yön sivuun, ja monet illat makasi Katariina vuoteellaan ahtain hengityksin silmät ja kädet kouristuksissa odottaen — miehiä.
Haiseva öljylamppu paloi kakluunin syrjällä ja rautasuupellien hehku valui vaarallisena saippuanvärisille kasvoille, kun Katariina rakastettavana kohousi vuoteellaan ja viinasta autuaana hymyili sisäänastuvalle kaverille. Katariina muuttui yhä veltommaksi. Yhä vaikeammaksi kävi muorille hänen ruokkomisensa ja vuoteen siivoominen ostajia varten. Eräänä iltana eivät ämmän hurjimmatkaan kiroukset, eivätkä lyönnit auttaneet, hän tuuppasi ja hakkasi nyrkillään tuota makaavaa, hän valoi häntä vedellä ja rukoili, hän kaatoi hänen suuhunsa viinaa ja löyhytti vimmatusti hänen päätään, jossa hampaat suussa olivat erkaantumattomasti yhteen kiristyneet. Vaan mikään ei auttanut. Katariina makasi tuossa liikkumattomana. Kauhea korahdus kuului vaan tuon tuostakin rinnassa — — —.
Nyt rupesi akkaakin peloittamaan. Hän ulvoi ja rääkkyi kutsuen kokoon naapurinsa vannoakseen jokaiselle, joka kuulla halusi, että hän oli pitänyt "Katria" niinkuin omaa lastaan, ruikutti poliisille, joka hyvin epäilevänä katseli koko tätä menoa, kysellen kuolevan papereita saamatta minkäänlaista vastausta, ja lankesi vihdoin muka epätoivossaan vaan samalla kevennetyin mielin polvilleen oven sulkeutuessa niitten miesten perään, jotka raskain tömisevin askelin kantoivat Katariinan paareilla pois. — Katariina joutui kunnan sairaalaan Luisenkadulle. Turhaan koetettiin ottaa hänen nimestään selvä, mutta kun vuorossa oleva lääkäri sanoi taudin olevan parantumattoman ja sairaan lopun pian tulevan, niin ei potilasta enää kiusattu utelemisilla ja kysymyksillä. Enimmäkseen tiedottomana pyysi Katariina vähäsen selvittyään saada juoda, vaan kun hoitajatar kaatoi hänen suuhunsa maitoa tahi marjamehua, ähkyi hän vastustaen…
Muutamien päivien perästä tunsi hänet eräs tyttö, joka äskeisin oli tuotu sairaalaan ja joka oli vähän aikaa elänyt Katariinan kanssa Goldscheiderilla.
— Hänellä on lapsi siellä, — kertoi tyttö, — se on piikana Goldscheiderilla. Kyllä olet kaiken näköinen, Carmen. — Kauhusta vavahtaen kääntyi vielä nuori ja verevä olento pois tuosta turvonneesta ruumiista, jolla oli siniset huulet ja jossa hengitys kävi villinkorahtaen rinnassa.
Goldscheiderille lähetettiin sana. Ja jo seuraavana päivänä ilmestyi rouva Polifka Miladan kera, joka kalpeana ja pyörällä päästä katseli ympärilleen.
— He ovat tulleet Punatalosta teitä katsomaan, — huusi hoitajatar. Katariina veti vaikeasti henkeään aukaisten hitaasti silmiään… Tulkaa lähemmäksi, hän on nyt selvällä järjellä, — selitti hoitajatar viitaten molempia lähestymään.
— Tässä me olemme, — me tässä olemme, — noh, etkö katso meihin, — sanoi Polifka tuupaten Miladaa sairaan luo.
Katariina aukoi vähän suutaan kuiskaten kysyvästi,
— Jan? —