— Älä huolehdi, Horner. Kyllä minä autan itseni… Se on tapahtunut kerran ennenkin, tuon toisen eläissä. — Eikö totta?
— Roisto, — juutalainen, — vastasi Horner tehden halveksivan liikkeen.
— Mahdollisesti! Meidän rotumme ei luota tulevaisuuteen. Se on kai juutalaisuutta. Mutta meitä on myös usein petetty. — Älä ihmettele, Horner, jos me emme luota muuhun kuin itseemme. Me rakastamme itseämme ja heimoamme! Muut ovat meidän vihollisiamme maailmassa! — —
* * * * *
Ihmeellisen monimutkainen oli tämän kavalan rouvan elämän tie ollut, ennenkuin se oli johtanut hänen nykyiseen korkeuteensa.
Lapsuutensa oli hän viettänyt toivottomimmassa kurjuudessa. Laihaposkisesta, risaisesta juutalaislapsesta oli hän kehittynyt täyteliääksi, rikastunteiseksi neidoksi, jonka rintaa miesten rakkauden kaipuu ja lemmenunelmat saivat aaltoilemaan. Kellarikerroshuoneustossa, johon kuului kaksi pientä huonetta eli hän äitinsä, isänsä, kuuden siskonsa ja yhtä monen vuodevuokralaisen kanssa. Keuhkotautisen äidin hoito, siskojen ruokkoominen ja koko muu taloudenpito lepäsi kuudentoista vuotiaan Elisen hartioilla. Siksi nuoren kirjanoppineen ja temppelikirjurin David Goldscheiderin ilmestyminen hänen siihen asti niin valottomaan ja hivuttavaan elämäänsä, tuntui melkein ansiottomalta onnelta, koska tämä puhutteli häntä lempein sanoin ja ystävällisellä osanotolla. Goldscheider näytti Elisesta paremmalta ja jalompaa rotua olevalta olennolta kuin ne miehet, jotka olivat ympäröineet häntä tähän asti. Isä ja vuokralaiset, — yleensä galizialaisia, — makasivat huoneessa pitkät päivät pesemättöminä ja huolimattomasti puettuina olkisäkeillä ja puukirstuilla. He pureskelivat sipulia ja suolaista leipää, rukoilivat laulavin äänin tahi viskelivät toisilleen murrekielellä merkillisiä kysymyksiä, joihin toiset iskivät kuin nälkäiset korpit lihanviipaleeseen. Ei kukaan noista terveistä vahvoista miehistä tehnyt työtä. Kun talossa loppui viimeinen kreuzer, silloin jokin nousi unisena ja harmistuneena vuoteeltaan kömpiäkseen kellarinrappusia ylös. Kuin pöllö hän pudisti itseään katuvalossa hiipiäkseen työansioon. Mieluimmin hän olisi kykkinyt toisten kanssa odottaen päivät pääksytysten ihmettä. Tähän Joonas Chaim Küchen perheeseen ilmestyi David Goldscheider oppineena, joka oli kuuluisa Talmudin [Juutalainen piplia. (Käänt. huom.)] tuntija ja siksi erittäin kunnioitettava vieras. Hän oli pieni ja vähäpätöisen näköinen mies, jonka kasvojen väri oli kellahtava. Leuasta ohimoille ulottui harva, vaalea parta. Hän ei ollut sitä lajia miesurosta, jota solakka, vaaleatukkainen Elise oli hehkuen halannut. — Hänen ajatuksiinsa tuli useimmin ne hienot, korkeakasvuiset "uskottomat", jotka tulivat häntä vastaan hänen kulkiessaan asioilla kaupungissa. Sellainen olisi hänelle sopinut. Mutta köyhän juutalaistytön täytyi ottaa sen, ken sai. David oli ensimäinen, joka soi hänen raatavalle elämälleen rakkauden viehkeyden.
Varhain kehittynyt Elise käsitti Davidin sangen hyvin, — hän antoi hänen siksi tuntea mielihyvää ja rohkaisua. Häntä ilahdutti ja hänelle tuotti erityisen kutittavaa tyydytystä se, että näki veren nousevan David'in kasvoihin, kun nojasi ruumistaan hänen ruumistaan vastaan. — Elise tarttui hänen kylmiin sormiinsa, jotka arastellen nypistelivät hänen puseronsa pinnalla, ja sulki ne hyväillen omiin käsiinsä, — kunnes lausui epävarmoja änkyttäviä sanoja, jotka hukkuivat huokaukseen. Että David oli tytön mielestä jotain erityistä, kohoutuen ympäristön miehien yli, johtui hänen paremmasta yhteiskunnallisesta alkuperästään ja varmoista tuloistaan.
Davidin äidin, — Judes Goldscheiderin, — tunsi koko seutu. Hän oli kehittänyt pienestä rihkamakaupastaan laajan ja hyvässä kunnossa olevan vaatteenlainaus- ja myyntiliikkeen. Sen hän oli aikaansaanut rautaisella uutteruudellaan ja sitkeällä kestävyydellään. Hän oli roteva, kestävä ja kaikkiin oikeauskoisiin ennakkoluuloihin piintynyt nainen, joka piti kotiväkeään tuimassa kurissa jumaloiden ainoaa poikaansa, sydämensä surmaajaa. Että David ei kelvannut liikemieheksi, sillä hän oli siksi liian hempeämielinen, liian herkkä ja liian sivistynyt, se oli äidin ylpeyden ja murheen aihe.
— Kun hän kerran tuo minulle miniän, sanoi Judes huoaten tuttavilleen, — niin se saa hänet ja valmiin liikkeen, — siinä on edesvastuuta.
Vaikka tuo vanha rouva rakasti poikaansa ylenmäärin, ei hän kuitenkaan sietänyt sitä, että poika olisi kuluttanut aikaansa laiskotellen. Kun David saapui heikkona liikarasituksesta kolmenvuotisen koulunkäynnin jälkeen Merene Row Wolf Schlojme Aschkenasyssa Pressburgissa, oli äiti hommannut hänelle heti kirjurinpaikan, jonka vähäiset tulot helisivät joka sunnuntai Davidin pitkän mustan takin taskuissa tehden mahtavan vaikutuksen Kücheperheeseen. Küchet tunsivat itseään kovin kunnioitettavan sillä, että tuollainen "varma" mies seurusteli heidän kanssaan ja muutamien Kücheläisten harmaanruskeat silmät vääntyivät alamaisina ylöspäin joka kerta, kun he tulivat äiti Goldscheideria vastaan, joka tarkasti poikansa ystäviä jotensakin selvällä halveksimisella. Elise oli kerran käynyt Goldscheiderilla ottamassa vanhoja vaatteita lahjana siskoilleen. Hän oli suurin silmin tirkistänyt tähän uuteen, hienoon, hiljaiseen mailmaan, jossa ei kuulunut huokauksia, eikä näkynyt löytyvän surua, jota ei häirinnyt sairaan vaikerrukset, eikä lasten rähinä, ja jossa ei haissut pistävä sipulinhaju. Täällä oli ihanan kaunista! Raskaita tammihuonekaluja oli täällä, ruskean sametin päällyksisiä tuoleja, hopeakynttiläjalkoja, jotka olivat painavia, — eivätkä onttoja, ja ennen kaikkea tuo salaperäinen kultakangasuutimilla varustettu kirstukaappi, jossa säilytettiin pyhähopeita ja Davidin kalliit kirjat.