— Jesus, — teettekö minulle puvun, — sanoi Milada hämillään yrittäen astua askeleen taaemmaksi.
— Aiotko esiintyä tuollaisessa tantussa salissa!
— Sa — sa —
— Noh, missä sitten, — murahti Moosmann kääntäen mittanauhansa kokoon.
— Hän pitää minut, hän pitää minut, — huusi Dubbe käytävässä
riemuiten. — Hän katseli minua, ja tiedättekö, miten hän katseli…
Minä sanoin, että minun olisi kovin hyvä olla täällä, armollinen rouva.
Ja hän vastasi: ei minullakaan ole mitään sitä vastaan.
— Katsokaa nyt että sellaisella tavalla ihminen aina voittaa, — imarteli Moosmann.
Milada puristi luutaa kädessään katsellen surullisin silmin ikkunan kautta kadulle. Mitä tämä oli? Hänen täytyi mennä saliin? Miksi näin äkkiarvaamatta? — Tiesikö portinvahdinrouva jo siitä? — Tahi komensiko Goldscheider hänet illalla pukeutumaan tuupatakseen hänet sitten saliin? Sitten hänen piti tanssia, laulaa ja palvella herroja… Ehkä hänet puettiin tuollaiseen vihreään silkkiseen pukuun. Ehkä hänen poskensa maalattiin punasiksi. Silloin — niin silloin hänen onnistuisi paremmin palvella, — hän katsahti peiliin, — kaunis — — kaunis — hän ei ollut. — — Ei hänellä ollut niin viehättävää muotoa kuin Gisillä tahi juutalais-Lauralla tahi neiti Dubbella. Kun tämä nauroi, täytyi toistenkin ruveta nauramaan, sillä hänellä oli niin herttaiset pienet kuopat poskissa ja leuassa. Mutta Milada — — oli liian vakavan näköinen. Ehkä hän läpäsi niinkin. Hän koetti hymyillä viehkeästi Dubben rinnalla peilissä. Mutta silloin hänen kasvonsa olivat vielä vähemmän viehättävät. Vaikka hän kuinka olisi väännellyt itseään, samallaisiksi surullisiksi jäivät hänen tummat kasvonsa, hänen leveä ohuthuulinen suunsa ja hänen silmänsä. Hän huokasi toivottomana. Ei Goldscheider häntä kauan tulisi suosimaan. Noh, jos hän lopuksi ei kelvannut saliin, jaksoihan hän tehdä työtä. Siihen hän saattoi kuitenkin aina turvautua. Hän punastui äkkiä, veri syöksyi kuumana läpi ruumiin. — Miksi hän tuhlasi aikaansa haaveisiin? — Piti ryhtyä ankarasti luudan varteen ja toimittaa askareensa tehdyiksi.
Dubbe maalasi juuri poskiaan punalla, sitten hän värjäsi pensselillä mustiksi ohuita korkeakaareisia kulmakarvojaan. — — — Neljäsataa guldenia, — se tekee vihreän silkkipuvun kanssa viisisataa kahdeksankymmentä. Se raha pitää säästää kokoon… Saanko minä ne hänelle kokoon? — — Etkö usko? — Kun on sellainenkin ulkomuoto ihmisellä, kuin minulla on, ja osaa puhua, — ja luonnollisesti itkeä. — Miehet näkevät heti, kuka on alkujaan säädyllisistä piireistä… Tuollaisia — hän osotti päällään sivuhuoneita — menee kolmetoista tusinaan. — — Mutta sellaisia kuin minä ei eksy joka päivä tänne, niin eksymiseksi, eksymiseksi on paras nimittää tänne tuloani. — Sillä minä elän täällä kuin kuninkaantytär peikkojen luolassa.
Hän aukasi tukkansa järjestääkseen vaaleita suortuviaan ohimoilla. — Pukeeko tämä kampaus minua? Vanhentaako se minua? Eikö? — Näinkö pukee paremmin? — Hän siirsi suortuviaan sinne ja tänne, pörrötti niitä, kokeili ja kiemaili peilin ääressä… Nyt minun pitää lähteä kaupungille kävelemään. Mene alas ja kysy Olylta, uskallammeko!
Dubbe pukeutui pikaisesti, laulaen heleällä, mutta hiukan heikolla ja epävarmalla äänellä: