My heart is in highland,
My heart is not here.
[Sydämeni on vuoristossa, se ei ole täällä. (Suom. huom.)]
Polifka ei tiennyt Miladan tulevaisuudesta mitään. Tämä päivä kului loppuun samallaisena kuin kaikki edellisetkin. Keski-yöhön asti palveli Milada salissa, kunnes toinen sisäkkö vapautti hänet. Sitten Milada istui unisena ja perinpohjin väsyneenä kyökissä, Polifkan keittäissä vieraille kahvia.
Kahvi tuoksui hyvältä. Milada sulki silmänsä, muistellen päivän tapahtumia yksitellen ja järjestään. Muistellen tuota aamupäiväistä hetkeä, poltti kuin haava hänen sielussaan. — Rouva oli tietysti kuullut sen, minkä hän oli sanonut Dubbelle. Rouva on korjannut hänelle säilytettäväksi sata guldenia. Sellainen suuri raha-erä!
Sitten otettiin hänestä mitta. Kuuluiko tämä tuohon edelliseen? Ja miten? — Milada ei kuitenkaan kiusannut mieltään luuloilla ja arvaamisilla. Elämässä tapahtui liian paljon sellaista, jota hän ei käsittänyt, siksi hän oli oppinut, ett'ei hänen kannattanut tuhlata voimiaan sen selvittelemiseen… Kaikki selkenee ajan kuluessa, sanoi hän itsekseen. Kun ovikello soi, juoksi hän käytävään avaamaan oven, antoi siitä tiedon sisäkölle ja kiiruhti takaisin keittiöön, istuen puukasalla lämmittämässä jalkojaan hellin tulen ääressä. Pianonsoittoa kuului yläkerroksesta, puhe-ääntä ja naurua. Varsinkin melu kuului kovemmin, kun salin ovi aukeni tyttöjen kuljettaissa vieraitaan luokseen.
Polifka kaatoi kiehuvaa vettä kahvipannupussiin, harmaa höyry nousi siitä…
— Tänään ei kahvissanne ole lisäkettä, huusi sisäkkö keittiön ovella.
— Huomenna panen kahviin kihvelin täydeltä tuhkaa, — murisi Polifka, joka ylpeili kahvin keittämistaidollaan.
Milada puhdisti koko patterin laseja, asettaen ne järjestyksessä riviin. — Äkkiä hän kääntyi, sanoen: — Polifka, sanokaa minulle kerran, — mitä on olla — säädyllinen nainen?
Polifka piti vesikuppia kädessä. — — Mitä sinä kysyt, likka, — hän huusi, — sinä voit tehdä ihmisen hassuksi!