— Minä tahtoisin tietää, — jatkoi Milada vitkaan, laskien kätensä otsalleen. Tämä liike todisti, että hänen oli täytynyt kauan mutta turhaan miettiä tätä asiaa. — Onko meidän talossamme säädyllisiä naisia? — Tahi ovatko — tarkoitan porttolanaiset — koskaan säädyllisiä?
— Jätä minut rauhaan hulluine kysymyksinesi!
Milada astui Polifkan taa, kietoen kätensä hänen kaulaansa. Hänen kysyvissä silmissään oli niin syvän mielenliikutuksen ilme, että Polifkankin karkea sydän heltyi ja hänen äänensä tuli itsestään hiljaisemmaksi. Tuntien jonkinlaista sääliä, sanoi Polifka kiirehtivästi:
— Säädyllinen on meikäläinen nainen, jos hän vaan sunnuntaisin seurustelee miesten kanssa. — Nyt saat mennä nukkumaan! — Hiukan epämieluisan herkkyneenä kolisti Polifka patojaan ja kauhojaan.
— Tytön pitäisi päästä kirkon turviin, — ajatteli Polifka häpeissään.
— Se on sellainen viaton karitsa, oikea kyyhkynen.
Milada hengitti syvään. Minä — vaan — ajattelin, — olenko —
— Mene nukkumaan, senkin heilakka, — tuiski Polifka kuin pyry, — en tahdo kuulla enää sanaakaan! —
Hän lykkäsi Miladan kyökin ovesta ulos, vielä hetken perästäpäin räyhäten itsekseen tämän maailman menosta.
* * * * *
Muutamia päiviä tämän jälkeen astuessaan konttoristaan, tapasi rouva
Goldscheider Miladan, joka oli kykkysillään lattialla kuuraten lattoja.
— Goldscheider tarkasti noita tummia soikeita kasvoja, jotka olivat
kiintyneet häneen.