Olen.—
HISINGER.
Ja teidän pitää yksin ylläpitää se?!—Ette jaksa!—Minä säälin teidän kohtaloanne.——Antakaa minun auttaa teitä.—Älkää peljätkö! —Antakaa minun auttaa teitä!—
(Esirippu).
Neljäs Näytös.
Laitisen huone.
1:nen KOHT.
Sigrid, Oskar (sängyssä).
OSKAR (yskii).
Olisit elänyt siivommin, niin olisit saanut elää kauemmin, sanoi Soinisen Viki minulle eilen. Hah! Pienenä poikana kun kyhjötin katukulmissa viluisena sanomalehtipakka kainalossa ja huusin ääneni painuksiin, silloin ajattelin, kun tulen suuremmaksi, silloin menen kouluun—tulen eteväksi—ei tarvitse enää peljätä sitä, että söin liian paljon, ett'ei toisille riittänyt ruokaa, eikä juosta itseäni hengähdyksiin kun ei ollut kyllin vaatteita yllä ruumiin lämpimäksi.— Mutta kun tulin suureksi, olin sairas,—elämä oli tärveltynyt jo lapsuudessa.—Silloin makasin yöt unetonna vuoteellani ja kylmä hiki tunki ruumiista.—Tiesin että aurinko, ilma ja maan vehreys eivät kauan minua enää ilahuttaisi, että olin auttamattomasti tuomittu ennenaikaiseksi mullaksi.—Silloin rupesin juomaan, että ajatukset eivät olisi voineet minua kiusata. Silloin etsin rakkautta noilta naisraukoilta, jotka itse sairaina ovat armeliaat taudin saastuttamalle miehelle, jotta hän hetkeksi unohtaisi kauheat tuskansa.—Oi Sigrid, elämä on niin julmaa, niin masentavaa—niin kiduttavaa kuin raastettaisiin lihaamme tylsällä sahalla.—