Minä puhelin äsken Iidan kanssa. Kyllä hänkin on kipeän näköinen, niin kalpea, että oikein pahaa teki.
SIIVOSKA.
On sekin ihminen! Ahdistaa rintaa ja hengitys käy kuin kiveä vetäisi savupiippua ylös, mutta hekumassa elää!—Kun näkee ne lapsetkin. Pojan on jalka kipeä—seisoo kyhjöttää talvipakkasessa portin edessä ja on niin viluissaan, että on ihan musta kasvoiltaan—mutta ei mene sisään. Kuka sitä komentaisi? Äiti on työssä ja tytöt juoksevat omia teitänsä. Kuinka lienee raukkojen ruuankin laita? Ei muuta syödä kuin kahvia ja leipää. Minkälaisia ihmisiä sellaisellakin hoidolla kasvaa, sitä minä en ymmärrä.
HELENA.
Se on surkeaa!
SIIVOSKA.
Jos ne tytöt vähän ajattelisivat, ennenkuin he syöksevät itsensä ja viattomat lapset tuollaiseen tilaan. Mutta ei—ei ajatella mitään—
HELENA.
(Huoahtaa). Ei.