ALASINSKA.
Kyllä se osaa. Se kun vihaakin sitä vanhinta tyttöä kuin myrkkyä. Minä luulen, että meidän täytyy lähettää se pakaripuotiin yöksi. Se on kamalaa, kun mestari on nuori mies. Mutta ei Reeni voi kotonakaan olla, kun meitä on kahdeksan ilman häntä ja mieheni velikin siinä nukkuu. Tyttö valittaa pyörtymistä ja kipeitä silmiä. Kun se on niin märkäkin se kivijalka, että kesälläkin fuktaa sisään, aurinko kun ei pääse paistamaan prankonkiin, kun toisella puolella on suuri kivitalo.
LINDBERGSKA.
Toloska sanoi, että heidän on niin hyvä asua noissa uusissa puulaakitaloissa, että jokaisella on oma tramppi nimittäin kahden toisen perheen kanssa, mutta pienet tampurit ja valoisat huoneet ja lämpimät, vaikka ovat ihan uudet, ja niin suuri piha, että lapset saavat leikkiä ja mellastella. Ei kukaan hauku eikä härnää.
ALASINSKA.
Voi, voi, jos olisi sen verran varaa, että senkin voisi lunastaa, mutta mitä ulkotyöläiselle karttuu,—toista se on kuparislaakarin värkkipaasille. Niin Toloskalla on hyvä ja rehti mies, ja ahkera ja praktinen akka se on itsekin. Koko elämänsä ajan elänyt ortentlisesti ja saanut kunnon miehen. Toista on minun ja monen muun.
LINDBERGSKA.
Varo sinäkin herroja, Lyyli! Ei niistä hyvää lähde, usko meitä, me olemme vanhoja ja kokeneita. Tuota, tule sinä joskus meille kahville, jos aikasi tulee täällä yksin pitkäksi. Tuolla Bäcklund tulee jo, Bäcklundska. Mennään me pois. Emme me kauan istumaan jouda, kun ne ijankaikkikiset ukot—Eikö niin, Bäcklund?
BÄCKLUND.
Niinhän se on, niinhän. Mehän me rasitukseksi olemme.