Nuori rouva itkee hysteerisesti. Hän kiroo oman paenneen miehensä pelkuruutta, hän kiroo Viaporin vapaiksi jääneitten upseerien alhaisuutta, sillä tämä ankara tuomio johtui siitä, että Viaporin muut upseerit koettivat sillä osoittaa uskollisuuttaan vanhalle hallitukselle pelastaakseen itsensä.
Ja kaikilta oli tukittu suu, niin ettei mitään saanut kansalle selvittää.
Hallitus ja kotimainen porvaristo käsi kädessä käyttivät kansan tietämättömyyttä hyväkseen, iloitsivat kansan ja nuorten haaveilijain tuhoamisesta. Niin, sen teki Suomen sivistynyt porvaristo.
Kautta Arkadj Petrovitsjin sielun Elma vannoi leppymättömän vihan maansa kaikille raukoille.
Tähän asti hän oli uskonut maansa sivistykseen, maalaistensa kunniantuntoon. Nyt hän näki tuon suomalaisen hyveekkyyden koko rumassa karvassaan. Tekopyhyyttä se oli, suunsoittoa, kansan vaalisyöttiä – muutamille se oli repäsevä puhetilaisuus ammattipolitikoitsijan viran saavuttamiseksi.
Elma tunsi ympärillään kuin haudan hiljaisuuden. Vasemmistopuolueenkin, sos.dem. sanomalehdistö muuttui varovaiseksi.
Mutta vangittujen ja paenneiden leskiä oli avustettava. Koston vimma sytytti mielet. Vapaiksi jääneet toverit ryöstivät rahaa, murhasivat provokaattoreita ja muita porvareita. Ne raastettiin oikeuteen ja tuomittiin elinikäiseen vankilaan. Ja puoluesihteeri, vapaamielisimmän puolueen sihteeri kirjoitti lehteen:
Pois varkaat ja provokaattorit puolueesta!
Se oli suomalaistenkin kiitos siitä, että joukko huimapäitä oli mennyt Viaporiin. Se oli vallankumouksen kiitos vallankumouksen marttyyreille!
Ilman määritelmää, noin vaan – pois varkaat ja provokaattorit puolueesta.