"Tiltupa tiituntallaa, kaksi päätä makkaralla, jopa minäkin osaan puukon takoa", lauleli pikku Olli, ja tuli pajasta sisälle iloisena, että häneltäkin rupesi työ sujumaan.
"Mitäs niin lauleskelet?" kysyi itse isä Olli, ja nosti päänsä ylös papereista, joissa hänellä näytti olevan paljon tekemistä.
"Sitä laulan, että osaan puukon takoa; mutta mitäs sinä, isä, siinä sillä tavalla rätnäilet?"
"Rätnään Tuorilan talon tilaa, poikaseni!"
"Vai niin!"
Poika meni menojaan ja isä jäi yksinään "rätnäilemään".
"Ei tästä tule hullua hurskaammaksi, vaikka panis miten päin hyvänsäkkin. Talo arvattu kahdeksan-tuhatta markkaa, hypoteekin velka kuusi-tuhatta, Långille neljä-tuhatta, Pikulin'ille kolme-tuhatta, ja minulle kaksituhatta, ja muita pienempiä velkoja senkin seitsemän tuhatta. Konkurssi tässä paras on. Ja kaikellaisiin pesiin tässä sitten ihminen pannaankin holhoojaksi. Olisi mies-parka sekin paremmin elänyt, niin eivät olisi leski ja lapset jääneet mieron tielle", puheli Olli itsekseen, ja seuraus oli se, että se suuri Tuorila joutui kuolemansa jälkeen konkurssiin, vanha emäntä sai armosta eläkkeen, ylpeä Tilta joutui piiaksi, ja muut lapset joutuivat vaivas-hoitoon.
Kun Tuorila sitten myytiin, niin osti Olli sen itse seitsemästä-tuhannesta ja kahdesta-sadasta markasta. Siinä oli sen huoneen loppu, ja Olli yhdisti Tuorilan, kuten Tuorila-vainaja oli ennustanut silloin, kun hän möi kolmannen osan Tuorilaa Ollille.
"Oletkos, ukko-kulta, kirjoittanut jo kirkonkassan tilit?" kysyi Liisa, tullen samassa askareiltaan. "Pastori lähetti kysymään niitä, ja josko voit ne saada sunnuntaiksi kirjotetuksi?"
"Voin kyllä, muijaseni!"