"Kaikki virat sulle onkin pantu niskoilles niin, kuin ei muita enään löytyisi mihinkään toimeen. Nyt sinä olet päässyt makasiinista, niin piti panna uusia taas vuorostaan. Johan sinulla on kohta kaikki muut, paitsi papin ja lukkarin virat. Sinä olet lautamies, kirkkoväärti, kunnan esimies, siltavouti, kirkkoraadin jäsen, seppä, nikkari ja suutari — — — en viitsi enempää puhuakkaan".
"Niin on; mutta olisin kuitenkin suonut, että äiti-parkani olisi vielä elänyt, ja saanut nähdä meidän onnemme. Pieni Liisa ja pieni Matti olisivat häntä oikein huvittaneet. Olli junkkari on jo koko mies. Hän on kohta kahdeksan-vuotias ja käypi isänsä jälkiä".
"Niin, sinä hulivili! Kyllä kai sinä vieläkin olisit poika, joll'ei ikäs rupeaisi jo vähän painamaan".
"Vielä mar minä nytkin juoksisin äitini kanssa kilpaa, jos hän vain eläisi. Isäni ei minua juuri koskaan kurittanutkaan, ja hän on jo niin huono, ett'ei hänestä ole enään mihinkään".
"Niin on, hän ei enään nouse lainkaan vuoteeltaan, eikä tänä aamuna tuntenut enään minua".
"Vai niin! Me jäämme kohta hänestäkin. Lepoa hänkin jo kaipaa".
"Minun vanhempani Liikalassa ovat sentään kuitenkin vielä jäljellä".
"Niin ovat, mutta he asuvat taloa".
"Ja me meillä. Tuorila tulee yhdistettäväksi. Minä ostan sen".
Ja niin se kävi, kuten jo edellä mainitsimme. Ja onnellisempaa isäntää ja emäntää ette löydä mistään kuin Olli Oivallinen ja Liisa hänen vaimonsa olivat. Olli ei ollut sen perästä enään ryypännyt, kun hän teki parannuksen nurkan takana. Häntä rakasti ja kunnioitti koko seurakunta, ja hänen talossaan tehtiin kaikkia töitä entiseen tapaan. Kun Olli nähtiin jossain liikkeellä, niin avopäin häntä kumarrettiin.