"Hän on mies, joka nimensä ansaitsee", kuultiin kaikkialla. Ja jos nytkin menemme siihen seurakuntaan, niin kuulemme aivan samaa. Olli on tosin vanhentunut, niin samoin Liisakin; mutta lapset ihmistyneet, ja Olli hoitaa kaikki kotona ja seurakunnassa.
"Kiitos olkoon Jumalalle!" huokaa Liisa, ja laittelee talon askareita.
"Me tahdomme ruokaa!" peuhaavat pojat ja tytöt tullen kukin työstänsä, toiset pellolta, toiset pajasta, ja toiset nikkarin-verstaasta.
Niin se siunaus rakentaa!
Jokunen persoona on vielä tässä kertomuksessa mainittava. Mainitsenhan sen, jonka muistan:
Mutkala, se suuri noita, muutti pois aikoja sitten, enkä tiedä, menikö hän Lappiin vai mihin; Tallukka-Leena on jo aikoja sitten mullassa lahonnut; Kepolan Kreeta sai viimeinkin Jaaran Jaskan, ja juovat ja tappelevat nyt yhdessä, kuin kissat ja koirat; Ollin vanha äiti on maksanut velkansa maalle, ja vanha isä ei myöskään ole moni-aikainen; Tuorilasta ei ole enään muuta sanomista, kuin se, mikä jo on sanottu; Leskelän Leena on vanhana piikana ja Kanalan Kaija sai vihdoin viimein renki-rontin miehekseen. Muut kertomuksessa mainitut henkilöt elävät kukin säädyssään, ja tavallansa. Suutarilla vaan on kaikki entistä paremmin. Työ, kunto ja kykeneväisyys on Herran lahja, joten Olli on kartuttanut kaikella tavalla, eikä kätkenyt leiviskäänsä maahan.
Ja sen tähden kun Ollista oli puhe, niin sanottiinkin aina: "hyvä kaikkiin kelpaa", ja niin onkin. Olli oli viime valtiopäivilläkin talonpojan säädyssä edusmiehenä. Vieläkö häneltä enempää voi vaatia? Minäkin saan siis lopettaa kertomukseni, ja lausua vielä lopuksi: "hyvä kaikkiin kelpaa" ja lisätä: "kelvoton ei mihinkään".