"Missä sinä, senkin tulen kakara, siekoilet? Puuro jo jähtyy. Toiset mukulat ovat Alkulassa, eivätkä nekään osaa sieltä jo tulla syömään. Mene kohta kiiruusti hakemaan heitä".
Olli viskasi laudan-kappaleen sivuun, ja lähti aika kyytiä Alkulaan. Mutta toisten lasten leikki oli siellä niin huvittavaista, ettei Olli muistanutkaan asiaansa. Hän jäi toisten kera kisaamaan.
Mutta leikin parhaillaan ollessa nähtiin emokin, kuin kotka, joukossa liikkuvan, ja aika vitsa kourassa.
Silloin lapset hajosivat, kuin kyyhkyset, ja juosta piipertivät kotihin. Kotiin päästyä otti emo, ja piiskasi lapset kaikki järjestään, ja asetti sitten syömään. Mutta Olli oli piilossa.
Olli oli kiivennyt uunille, ja piileksi siellä muurin suojassa.
Äiti käski häntä tulemaan alas; mutta ei Olli vain tullutkaan. Sitten koetti äiti houkutella häntä tulemaan ruu'alle; mutta ei Olli ollut kuulevinaankaan.
Silloin nousi emo itse uunille ja aikoi ottaa Ollin väkisellä käsiinsä. Mutta kun emo pääsi uunille, niin oli Ollikin jo silloin alhaalla. Äiti perässä lattiaan. Mutta kun hän pääsi parhaiksi alas, niin oli Olli jo taas uunilla. Mentiin sitä menoa, ja kierrettiin sitä kierrosta sitten joku kerta, niin emo uupui: hän ei enään jaksanut olla oravana Ollin kanssa, vaan istui jakkaralle ja itki.
Kun emo oli kerjinnyt itkunsa itkeä, ja mielensä rauhoittaa, niin kurkisti Ollikin uunin takaa alas rakkaan imettäjänsä puoleen. Ja kun hän siten salaa tarkasteli emonsa kasvoja, niin ymmärsi hän tarkalla tajullaan, että myrsky oli ohitse, ja astui siis rauhallisesti alas, ja kävi kohta puuro-kuppiin käsiksi; eikä äitikään häntä enään häirinnyt, vaan antoi syödä vain rauhassa.
Mutta murkinan kuluttua rupesi äiti kuitenkin kyselemään Ollilta, missä hän oli viipynyt. Ja Olli-parka oli niin tyhmä, että puhui kaikki tietonsa emollensa.
Otettiin siitä sitten ja mentiin katsomaan Ollin laudan-kappaletta. Äiti sanoi siitä kohta "pyhässä yksinkertaisuudessaan" tuomionsa, että se piti poltettamaan.