"Jopa koti-kultanen näkyy", sanoi hän hetken perästä.
"Onko se nyt kultanen, vaikka et vain tahtonut sinne enään tulla?"
"Äiti-kulta, minä olin 'pilattu'".
"Kuka sinut oli pilannut?"
"Tallukka-Repekka pani ensin alkuun, ja Mutkala sen sitten vasta oikein kunnialla kruunasi".
"No, miten sinä tunsit itses pilatuksi?" kysyi äiti hetken perästä.
"Siten, ett'en halunnut laisinkaan kotihin", vastasi Olli.
"Ja voi, voi, rakas äiti, kun sinutkin peräti unhoitin. Rukoileppas
'Matti-pappaa', ett'ei hän rankaise minua. — Ethän sinäkään minua
lyö?"
"Läpi-liipattu lurjus", ajatteli äiti. "Nyt vääntää hän vitsaa kädestäni; mutta en mar minä sitä hevillä anna", ja niin ei hän vastannut mitään Ollin kysymyksiin.
Mutta Olli ei antanut perään. Hän teki itsensä vieläkin nöyremmäksi.
"Äiti-kulta! Enkös minä ole sinun oma kohtus-poika? Etkös minua kantanut sydämmes alla? Raskitko minua rangaista? Soisitko minun kuolevan? — Et suinkaan, mamma-kulta! Näenhän sen jo sun kauniista silmistäskin, ett'et sinä ole minulle vihainen. Ja entäs sinun korea suus sitten? Eihän sekään osoita kovuutta katuvalle". Ja niin liverteli Olli aikansa, kunnes sai voiton. Olli-paha oli koskettanut äidin hellimpiä tunteita, ja se teki taikoja: äiti heltyi itkemään, ja sanoi nyyhkien: