"Minä annan sinulle anteeksi kaikki, enkä anna isänkään sua rangaista".
"Tiesinhän sen, äiti-kulta", sanoi Olli ja löi käsivartensa äidin kaulan ympäri. "Poika-nulikka voitti taaskin".
"Voitit kyllä; mutta rupea nyt tästä lähtein ihmiseksi, muutoin ei sinusta tule edes 'kolmen koiran ruokkijata', puheli äiti.
"Rupean niinkin", vakuutti Olli.
Mutta tultiinpa viimein kotihin. Siellä oli uusi tili vielä edessä. "Matti-pappa" istui ikkunan ääressä ja näki kaivattujen lähestyvän kotia. Hän varustausi arvokkaaseen asemaan perä-penkille, piippu-nysä suussa ja suutari-hihnansa oikeassa kädessään; ja muutoin hyvin totisen ja kireän näköisenä.
Emo astui edellä pirttiin ja Olli perässä. Kunnioituksesta, katumuksesta ja pelvosta jäi Olli seisomaan ovipieleen, silmät luotuina lattiaan.
"Moskula, nosta silmäs ylös!" sanoi taatta ynseästi.
Olli totteli käskyä; mutta ei voinut katsoa isää silmiin.
"Luulen sinun seisovan siinä, kuin 'hunsvotin Jumalan edessä'. Mitäs olet tehnyt?" nuhteli isä häntä.
Viimeinkin sai Olli taas suunsa auki. Hän vilkasi isää silmiin, ja sanoi rohkeasti: