Ja miten olikin, niin isä antoi anteeksi ja kävi lunastamassa poikansa vaatteet takaisin; toimittipa asiansa vielä niin hyvin, ett'ei Ville päässytkään kurita, vaan sai "kirvesvarresta" isältään oikein tarpeeksensa, eikä luvattu "kylään" kolmena viikkona.
Kun isä palasi Ollin vaatteet kainalossaan, oli Ollikin jo paremmalla päällä. Hän lausui isällensä, kun otti vaatteet vastaan:
"Housuni olin pelannut,
Ja liivini menivät kanssa;
Vaan isä hyvä anteeks' antoi
Suuresta armostansa.
Kiitos olkoon isälle,
Ett' armahti poikaistansa,
Eikä ruvennut kurittamaan
Omaa Olliansa".
"Suus kiini, maan kappalainen!" sanoi isä puoleksi leikillä ja puoleksi todessa. "Se oli hyvä, ett'et valehdellut".
"Kyllä kiusaus oli suuri. Ajattelin antaa mennä vain siten, ett'en muka tiennyt koko asiasta mitään; ja sentähden pyysin vaatteitani penkiltä. — Mutta, vaikka ensimmäisen askeleen astuin valheen tiellä, niin Jumala palautti toki toiselta, etten uskaltanut etemmäksi mennä sitä tietä".
"Oikein poikani! Yhden askeleen voi ihminen horjahtaa, vaan ei saa mennä pitemmälle vääryydessä, vaan palata. Olit, poikaseni, jo kovin pitkällä koirain lumussa ja heittijöiden kanssa. Älä vast'edes pyydä ketään voittaa pahuudessa!"
"En, isäni!" vastasi Olli vakaasti. "Mutta vaikea oli olla 'Pekkaa pahempi' ja sentähden se niin kävi".
V.
"Vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa".
Sananlasku.