"Minä se olen mamman poika,
Mamman oma Olli;
Hei, kun pääsis piankin
Jo mamman velliä kolliin!"
Niin hän lauleskeli virstan päässä kotoansa; mutta kotimökin näkyvissä lauloi hän näin:
"Istuipa kerran ruoka-pöydässä
Suutari syöden poikinensa,
Puuroa heillä kuppi edessä,
Vaan mamma viipyi maitoinensa
Hei, tralla, laa, lalla, laa!" j.n.e.
"Empä laula enään", sanoi Olli sitten itseksensä, "saattaispa suutari kuulla! Niin, nikkari oli 'meininkini' sanoakkin. Saman tekevä, kun on yhden päivän työ jo tehty".
Ja niin tuli Olli pirttiin sisälle, eikä laulunsakkaan olleet aivan tuulen tuomia: Emo oli keittänyt hyvää maito-velliä ehtooksi, ja taatalla oli puuroa vielä päivällisestään; joista molemmista Ollille annettiin valta valita. Ja Olli söi, kuin mies molempiakin. Ollaksensa oikein "lysti" otti hän ensin puuroa isänsä vadista ja kastoi sen sitten äitinsä velliin.
Pienemmät veljet ja sisaret saivat siitä sellaista "lystiä", että naurekselivat vielä vuoteellaankin salaa pää peitettynä nahkaisiin; mutta emo ei oikein siitä "lystistä" "tykännyt". Hän antoi Ollille makoisia varoituksia, ja nuhtelipa niin, että Olli sanoa tokasi jo lopuksi:
"Jos pappi toruu vaan tuolla lailla, niin jätän kouluni kohta kesken".
Mutta nyt otti isäkin asiaan kiini, ja antoi vieläkin vakavammat varoitukset Ollille; eikä Olli-pahalla ollut enään muuta neuvoa, kuin pistää hänkin päänsä pehkuun, ja mutista hammasten lovesta nahkaisiin:
"Kaksi on jo torunut; kolmas taitaa torua vieläkin paremmin".
Ja sitten nukuttiin pirtissä hiljaa siihen saakka, että päivä paistoi jo seinästä seinään. Noustiin sitten ylös, ja laitettiin Olli taas evästettynä kouluun menemään.