"Kukas sen laulun on laatinut?" kysyi pastori samassa astuen sisälle ja katsoi sivuun, ett'ei Ollin pitänyt nähdä kyyneltä hänen silmissään. Pastori oli kuullut oven takaa koko laulun.
"Suru, vaiva ja katumus", vastasi Olli nöyrällä äänellä.
"Olivatko suru, vaiva ja katumus jalkapuussa?" kysyi pastori.
"Olivat, hyvä pastori".
"Minä käytän nyt sitten äidin lempeyttä ja lyhennän rangaistukses.
Mutta ota nyt opikses, mitä olet kärsinyt. Muista se!".
Olli lupasi muistaa, ja pääsi jalkapuusta. Pastori miettei itseksensä, että "mikä mahtaa siitä pojasta tulla; sillä se poika ei ole tavallisia poikia; siltä lähtee, vaikka mitä: päiväämällä pilkka-runoilija, ja ehtoopäivällä katuvainen kuningas Taavetti".
Mutta olipa mitä oli, niin Olli kävi koulunsa loppuun asti, vaikka ei aina voinut välttää pieniä koiruuksiaan. Sen hän kuitenkin teki, että vältti joutua niistä kiini. Iloinen ja hilpeä luontonsa sen teki. Mutta yleisesti oli Ollilla "hyvä sydän ja terävä pää"; sen todisti pastorikin.
Ja kuinkas kävi? Olli sai koulun päätyttyä Raamatun, jota ei muut saaneetkaan; joku muu sai tosin Uuden Testamentin; mutta Olli sai Raamutun. Ja silloin sekottuivat Ollin ajatukset niin peräti, että kun hän meni kotiinsa yksinänsä, mietti hän itseksensä: "kaikissa täällä ollaan". Hän ei voinut ymmärtää sitä asiaa, että hän suuresti häväistynä, jopa rangaistunakin oli kuitenkin suurimmasti kunnioitettu. "Ehkä", arveli hän, "ensimmäinen lauluni teki sen, ett'ei Sorvin Miina päässyt ripille, ja toinen lauluni hankkei minulle Raamatun. Mutta sen minä kuitenkin tiedän, ett'ei se ole synti, vaikka Miina jäikin toiseksi vuotta; hän oli tyhmä".
Ja niitä miettien tuli Olli kotihinsa, jossa nyt vasta ilmoitti vanhemmillensa koulussa tapahtuneet seikkansa. He kuuntelivat suu seljällänsä; ja kun Olli viimein lopetti kertomuksensa, ja luki viimeisen laulunsa, niin puhkesi vanha äiti itkemään, ja sanoi:
"Voi, poikani! Kaikissapa oletkin ollut! Ah, ett'en tiennyt tulla sinua silloin lohduttamaan!"