"Kyllä kai, sinä lurjus! Mutta koska nöyryytät itses, niin helpoitan minä rangaistukses. Viekää hän siis jalkapuuhun!"
Ja nyt nostettiin jalkapuu kirkon porstuassa seisoalleen, ja Olli pantiin kun pantiinkin kiikkiin.
Tukala oli Ollin olo jalkapuussa, mutta mihinkäs siitä meni. Kun toiset olivat olleet aikansa kirkossa, niin pääsivät päivälliselle, ja Olli jäi yksin pinteriinsä.
"Voi, voi, kuitenkin, mihin olen joutunut, polonen poika! Yksinäni kirkon porstuassa! On kuitenkin hyvä, ett'en pelkää männinkäisiä. Mutta, huh, jos pitäisi olla täällä vielä yökin! Eiköhän sentään armoa vielä voisi saada?" tuumaili Olli, ja puhkesi itkemään. "Minusta tuntuu aivan, kuin en tahtoisi enään eläkkään. Olenhan tässä kiusattu ja piinattu jo koko miehen ijän. Taitavat jo hiuksenikin käydä harmaiksi".
Ja sitten rupesi hän itkussa silmin laulamaan, mitä vain sai sopimaan nuotille; ja laulunsa kuului näin:
Voi äiti parka ja raukka,
Et tiedä mitä kärsin nyt!
En neuvos jälkeen kurja
Mä koulussa tääll' elänyt!
Nyt jalkapuussa istun,
Kuin pieni lintu häkissä:
Mun pahain tekoin tähden
Saan kovuutt' tätä kärsiä.
Mutt' vaikka kuinka pahoin
Äitiän' vastaan oisin rikkonut,
Niin, tiedän, ett'ei hän koskaan
Näin mua oisi rangaissut.
Ei vieras tuntea taida
Lempeä äidin sydämmen,
Eik' edes viisas muistaa
Hulluuttaan ajan mennehen.
Jumala yksinänsä,
Ja oma äiti-kultamme
Meill' rakkautensa tähden
Antavat anteeksi syntimme!