Tuorila kumarsi niin syvään, että tuskin kissa, joka samassa kulki ohitsensa, mahtui menemään lattian ja hänen nenänsä välitse. Olli kumarsi myöskin, vaan paljon sievemmästi, ja istui sitten kirjottamaan tarvittavia suostumuksia.
Ja kun Olli osoitti papereitaan Kierilän herralle, niin hyväksyi hän ne, ainoasti sillä muistutuksella, että todistajat vain puuttuvat; jotka myös kohta hankittiin.
Asiain niin hyvin päätyttyä toi Tuorila viina-potun pöydälle ja tarjosi "harja-kannut".
"Lempo soikoon!" sanoi hän. "Te olette kuitenkin hyvä herra, te Kierilän herra, ja sinä, Olli, olet kelpo poika. Sinä päästit minut häpeällisestä ryöstöstä; ja sen tähden sait sinä myöskin hyvän kaupan. Kauppa-kirjan meidän välillämme saat kirjoittaa sitten, kun olet ottanut ensin pienen naukun".
Ja naukut otettiin ja kauppakirjat myöskin kirjoitettiin, vaikka kauppakirjat, paremmat ollaksi, kirjotti Kierilän herra. Olli ja Tuorila panivat vain nimensä alle.
"Nyt olen saanut maata viljelläkseni; velka on nyt ensin maksettava; mutta sitten kun se on tehty, en taas tiedä, mitä sitten haluan; mutta se vain on pää-asia kuitenkin, 'että eteenpäin elävän mieli, kuollut taaksensa katsokohon'", tuumaili Olli mieli-hyvillään.
"Se on oikein, se", arveli Kierilän herra, ja siveli partaansa.
"Niin minäkin sanon", puheli Tuorila, ja kallisti hänkin pikarin vuorostaan huulillensa. "Eteenpäin minäkin yritän".
"Oikein, oikein", vakuutti Kierilän herra ja sitten erottiin tälle kerralle ystävinä ja tyytyväisinä.