"Lempo leskelle menköön, tyttö saada pitää!"
Sananlasku.
Kyliäpä Ollin kelpasi nyt elää. Kun Tuorilan maat jaettiin kauppakirjan mukaan, niin sai Olli sellaisen talon, että siitä jo tarjottiin hänelle neljää tuhatta, siis puolta enemmän, kuin oli itse maksanut. Mutta ei Olli vain myönyt taloansa, vaan arveli, ett'ei hän ollut sitä ostanut myödäksensä, vaan pitääksensä.
Mutta olipa siinä kyllä ensin Ollilla liikaa murhetta koko mokoma. Piti ottaa vielä yksi piika lisäksi, ja mies pajasta, toinen nikkarin verstaasta maan työhön. Vaan eipä Olli sitäkään säikähtänyt, hän ohjasi asioita, kuin mies.
"Mikä erinomainen noita se suutarin Olli mahtaa ollakkaan?" arvelivat ihmiset. "Hänellä on onni kaikissa, mitä vain yrittää".
Ja niin se olikin. Kun Olli leikkasi ensimmäisen kerran peltojansa, niin sai hän melkein yhtä paljon viljaa, kuin Tuorila itsekkin. Olli sai, näetten kohta ensi kerralla kahdeksantoista tynnyriä rukiita, kahdeksan tynnyriä ohria, viisitoista tynnyriä kauroja ja alun kolmattakymmentä tynnyriä perunoita. Ja kun hän sen huomasi, niin istui hän laskemaan, mitä ne rahassa tekevät:
"Kahdeksantoista tynnyriä rukiita, nykyisen hinnan jälkeen, kaksikymmentäkolme markkaa tynnyri, tekee neljäsataa neljätoista markkaa; kahdeksan tynnyriä ohria, kahdeksantoista markan jälkeen, tekee sata ja neljäkymmentäneljä markkaa; viisitoista tynnyriä kauroja, yhdentoista markan jälkeen, tekee sata-kuusikymmentäviisi markkaa ja kaksikymmentä tynnyriä perunoita, neljän markan jälkeen, tekee kahdeksankymmentä markkaa, eli yhteensä kahdeksansataa ja kolme markkaa. Summasta maksetaan viisisataa Kierilän herralle ja loput syödään itse. Ja siis, ja sentähden, kyllä Olli jo voi ruveta ajattelemaan akkaa".
Siihen päättyi Ollin tilinteko, ja nyt hän rupesi todellakin ajattelemaan naimis-kauppoja. Olli-paha oli ollut erittäin järkevä kaikissa toimissaan, nyt saamme nähdä, miten järkevä hän oli naimisessaan; sillä järkeä ja ymmärrystä siinäkin tarvitaan, vaikk'ei sitä kaikki oivalla.
Olli teki siis seuraavan järjestelmän kosioimis-aikeeseensa; sillä sydämmensä oli vielä vapaa, eikä hänellä siis ollut haittaa sokeasta rakkaudesta. Hän päätti näin:
"Kepolan Kreeta on rikas ja nuori lesti, sitä koitan ensin; Kanalan Kaisa on nätti ja varakas tyttö, se olkoon toinen; Leskelän Leena on pulska ja myöskin jotakuinkin varakas; Tuorilan Tilda on ylpeä, mutta saattaapa häntäkin koittaa, ja viimeinen jota kosin, olkoon Liikalan Liisa, joka on heistä kaikista kaunein, mutta samalla myös kaikista köyhin. Jos sitten ei niistä yksikään sovellu, niin jäädään vanhaksi pojaksi, ja pidetään piikoja, — talon hoidossa".