"Menenkö nyt veteen tahi valkeaan, vai koitanko nuoranpätkää?" kysyi hän vanhemmiltaan.
"Ei mitään niistä", vastasivat vanhemmat yhteen suuhun.
"Mutta elää en enään jaksa".
"Voi, sitä vanha-parkaa, kun on jo kyllästynyt elämäänsä", koki äiti suositella häntä.
"Pidä nyt vähän väliä, äläkä mene kylään laisinkaan", puhui isä. "Ja kun sitten tulee halus kylään, niin ota minä kanssas!"
Olli tyytyi siihen, rupesi taas ahkerasti takomaan ja ohjasi myös nikkari-verstaan entiseen kuntoon, joka myöskin oli kärsinyt isännän huikentelevasta elämästä. Kaikki meni taaskin entistä menoansa.
Mutta silloin lähätti itse "vanha Erkki" — paholainen, — taas Ollille kiusan eteen: Kepolan Kreeta ei ollut vielä saanutkaan Jaaran Jaskaa, ja rupesi hännittelemään Ollia.
Kreeta rupesi itse käymään Suutarilla, ja teki aina "tikusta asian", että sai vain tulla Ollia tapaamaan. Olli ei ollut hänestä tietävinäänkään. Mutta Kreeta kävi yhä rohkeammaksi. Hän tuli taas eräänä päivänä, ja teki itsensä aika lailla suloiseksi:
"Ethän sinä, Olli, enään muistele sitä pientä pahaa, jonka silloin tein, kun meillä lakkasit kulkemasta?"
"Muistan kyllä!"