Tultiin siitä Liikalaan. Liisa istui perunoita kuorimassa, ja äiti pyörähteli pöydän ympärillä, katsellen, olivatko lusikat puhtaat, kun väki tulee syömään.
Ollin sydän hetkahti kohta tyytyväisyydestä ja jostakin käsittämättömästä tunteesta; tunteesta, jota hän ei ennen ollut tuntenut,
Tervehdittiin siinä sitten ja istuttiin penkille pakinoimaan. Ja Ollin silmät lepäsivät Liisan puoleen.
Liisa ei kestänyt Ollin katsetta, vaan käänsi kasvonsa pois, ja rupesi itkemään. Äiti huomasi sen ja kiirehti kysymään, mikä lasta vaivaa; mutta Liisa ei vastannut.
Kun Olli näki sen, että Liisa itki, niin nousivat kyyneleet hänenkin silmiinsä.
Vanha suutari huomasi sen, ja tuli vallan hämillensä.
"Itkemäänkös me tänne tulimmekin? Ei heikkarissa! Kuulkaapas emäntä! Me olemme tulleet kysymään teiltä Liisaa".
"Herra Jesta sentään!" huudahti emäntä ja löi kätensä yhteen, ja Liisa itki vieläkin enemmän.
Mutta sitä ei Olli kärsinyt, vaan meni itse lohduttamaan Liisaa, siveli hänen vaaleata tukkaansa, ja punaisia poskiansa, ja puheli:
"Suru ilon edell' käypi. Jos niin on, että huolit minusta, niin tulee meistä pari. Ja koska olemme itkulla alkaneet, niin loppuu se varmaankin ilolla. Sanoppas nyt Liisa-kulta, huolitko minusta?"