Elettiin siinä vuosi hyvässä rauhassa ja menestyksessä, niin jopa Ollille syntyi pieni Olli. Sekös vasta iloa oli. Liisa hymyili vuoteessaan, ja oli niin tarkka lapsestaan, ett'ei sitä saanut kukaan muut hoitaa paitsi hänen äitinsä ja Ollin äiti ja Olli itse. Eikä Ollikaan ollut juuri paljoa aulimpi. Hänkin jumaloitsi pienokaistaan, ja tahtoi melkein yksin sen pitää.
Mutta kun sen ilon ensimmäinen höyry oli päästä lähtenyt, niin oli Ollilla aikaa käydä kylässäkin. Hän muisti entisiä hulivili-aikojansa, ja sai halun kylään. Liisa ei puhunut juuri mitään, vaan osoitti kalpeutta ja kaipausta kasvoillaan.
Mutta kun Olli tuli eräänä ehtoona jotenkin myöhään ja hyvässä pöhnässä kotiinsa, ilakoiten ja lauleskellen että hän oli valittu laina-makasiinin esimieheksi, niin eipä Liisakaan enään voinut malttaa mieltänsä, vaan rupesi torumaan, ja torui niin terävästi, että Olli seisahtui oven-suuhun suu seljällään töllöttämään, eikä tiennyt, menikö ulos vai astuiko peremmälle.
Läksyttämisensä perästä meni Liisa kuitenkin ja päästi Ollin pulmasta siten, että vei hänet vuoteelle ja sanoi:
"Nuku nyt hiiva päästäs pois, niin saat huomenna vieläkin paremmat läksyt, kelvoton!"
Ja Olli totteli, kuin lapsi, ja oikeimpa tunsi sydämmensä lyövän puolta keveämmin, kuin sai vetää silmänsä nahkasten alle, ja tunsi Liisan myöskin tulevan viereensä, vaikka vähän äreänä vieläkin.
Seuraavana aamuna antoi Liisa vielä äidillisiä neuvoja ja varoituksia rakkaalle miehellensä, joka kuunteli niitä hartaammin, kuin oli koskaan kuullut kunnia-arvoisan pastorin parhaimpiakaan saarnoja. Ja kun Liisa viimeinkin luuli rakkaan puolisonsa saaneen jo tarpeeksi siitä "sortista", niin otti hän Ollia kaulasta kiini ja sanoi:
"Mitä sinä tykkäät nyt minusta?"
Ollin sydän kiehahti ilosta ylös, ja lyöden käsivartensa Liisan ympärille sanoi hän hurmaantuneena:
"Hyv' on akka aikanansa, vaikka toruu toisinansa. Nyt, Liisa-kulta, minä parannan elämäni. Ole sinä mun opettajani!"