Ilta kului kestikievarissa hauskasti: syötiin, juotiin ja puheltiin sitä ja tätä. Ja jopa lopulta päihdyttiinkin.
Nyt olivat Ollin hyvät aikeet menneet taas turhaan. Mutta ei hän sitä enään muistanut. Hän nauttei niin kauvan, että täytyi jo viimein lähteä häntä hevoisella kotihin viemään.
Ja kun Liisa näki, missä reilassa Olli kotihin tuli, niin purskahti ensin itkemään, mutta kun oli aikansa itkenyt, niin rupesi hän torumaan. Mutta ei Olli kuullut mitään. Hän oli nyt niin onnellinen, ett'ei hän pitänyt lukua lainkaan Liisan saarnasta. Hän naureskeli vain, ja pyysi Liisan säästämään saarnansa seuraavaan päivään, että hän kerkiäisi saada korvansa auki.
"Nyt", sanoi hän, "voit, eukko-kulta, avittaa minua vuoteelle vain".
Liisa teki sen, mitä Olli pyysi. Liisa oli kuitenkin hyvä akka, vaikka hän torui toisinansa. Sen myönsi Olli sydämmestään, eikä hän koskaan pitänyt Liisaa liikana perheessänsä. Nytkin kun hän oli saanut pöhnänsä nukuttua pois päästään, meni hän taputtamaan Liisaansa poskelle ja sanoi rukoilevasti:
"Anna anteeksi Liisa-kulta! Älä toru! Minä kadun itsekkin mokomaa työtäni".
Eikä Liisa hennonnutkaan torua, vaan sanoi kuitenkin:
"Olisi ollut parempi, ett'et olisi valittu nykyiseen virkaas".
"Kyllä kai", vastasi Olli, "mutta kun ihmiset puhuvat, että tuomari aikoo nimittää minut lautamieheksi Jukolan lautamiehen jälkeen, joka kuuluu tulevan virastaan eroitettavaksi sen tähden, että hän juopi kovin paljon".
"No, ei sinustakaan parempaa tule", arveli Liisa.