Jo Hus'in mestaus oli Böhmissä herättänyt suurta ja yleistä mielikarvautta. Kuin sitten vielä Hieronymokin, Böhmin valtiosäätyjen kirjoituksesta huolimatta, oli viety yhtä häpeälliseen kuolemaan, kuin Hus'kin, nousi vimmastus korkeimmilleen ja tuli joka paikassa ilmi. Sen lisäksi tuli vielä eräs seikka, jota emme tähän asti ole maininneet; ruvettiin näet nimenomaan vaatimaan, että maallikotkin pyhässä ehtoollisessa jälleen saisivat nauttia kalkkia eli viiniä. Böhmiläiset olivat näet alkuaan saaneet kristinopin kreikkalaisesta kirkosta ja vielä sittenkin, kuin olivat kääntyneet roomalais-katoliseen uskoon, olivat he kuitenkin säilyttäneet useampia kreikkalaisen kirkon tapoja, niinkuin esim. saarnan toimittamisen äidinkielellä, pappien oikeuden mennä avioliittoon, kalkin eli viinin nauttimisen pyhässä ehtoollisessa j.n.e. Mutta edellisen vuosisadan alkupuolella ja etenkin yliopiston perustamisen jälkeen Prag'iin v. 1348 ruvettiin lujemmin kiinnittämään niitä siteitä, jotka yhdistivät böhmiläisen kirkon roomalais-katholilaiseen ja edellämainitut vapaudet riitettiin pois. Saarna piti niinkuin muissakin katholisissa maissa toimitettaman latinan kielellä, papit eivät saaneet mennä naimisiin, ja pyhässä ehtoollisessa saivat maallikot nauttia ainoastaan leipää. Tämä viimeinen kohta selitettiin näet siten, että leivässä eli Kristuksen ruumiissa myöskin hänen verensä olisi läsnä. Hus itse oli tosin pitänyt tätä seikkaa vähemmän arvoisena; sitä jyrkemmin oli eräs hänen uskolaisistaan Jakobus Misalainen, tavallisesti kutsuttu Jakobellus, lausunut ajatuksensa tästä asiasta. Hänen sanansa miellyttivät ja seuraus siitä oli se, että muutamissa Pragin kirkoissa pyhässä ehtoollisessa kohta ruvettiin jakelemaan sekä leipää että viiniä. Hus'kin, joka silloin vielä eli vankeudessaan, sai näistä tapauksista tiedon, ja kuin hänen mieltänsä kysyttiin, niin hän ei voinut olla lausumatta ajatustansa siihen suuntaan, että asetussanain ja kirkon vanhan tavan mukaan kalkki ehtoollisessa totisesti on maallikoillekin jaettava; kuitenkin hän kehoitti varovaisuuteen tässä kohden. Kostnitz'in kirkolliskokous otti silloin myöskin tämän kysymyksen käyteltäväksi ja ratkaisi sen sillä tavoin, että kirkko hyvillä perusteilla oli sakramenttien ulkonaisessa käyttämisessä tehnyt sen muutoksen, että kalkkia eli viiniä ei tarittu maallikoille; sen ohessa lisättiin, että jokainen, joka ei tässä kysymyksessä tahtonut suostua kirkon säätämiseen, oli väärä-oppiseksi katsottava. — Pragissa oli sillä aikaa arkkipispa julistuttanut ankaran kiellon kalkin jakelemisesta maallikoillekin ehtoollisessa. Jakobellus pantiin pannaan, mutta suurin osa hänen maanmiehistään ei siitä huolinut mitään. Turhaan koetti Pragin yliopisto välittää tässä asiassa. Kansa kulki kulkemistaan eteenpäin, tottelematta enään minkään vallan määräyksiä. Liike sai alkunsa eräästä pienestä kaupungista nimeltä Austi. Muuan rikas vaatekauppias rupesi sen johtajaksi. Mutta pian asettui eteviä miehiä niiden eturiviin, jotka taistelivat kalkin puolesta; näiden joukossa oli myös kaksi aatelismiestä, Nikolao Pistnalainen ja Juhana Ziska, kuninkaan entisiä hoviherroja, jotka nyt rupesivat kansan miehiksi. — Ziskasta, joka oli silmäpuoli, kerrotaan, että Hus'in ja Hieronymon kuolema oli saattanut hänet syvään umpimielisyyteen. Kuningas, jonka erinomaisessa suosiossa Ziska oli, kysyi häneltä sentähden, miksi hän oli niin murheellinen, johon Ziska oli vastannut: "Kukapa Böhmiläinen voisi vielä pysyä tyvenmielisenä, nähdessään kansansa kaikilta muukalaisilta pilkatuksi, rääkätyksi ja väärä-oppisena vainotuksi sekä etevimmät miehensä ulkomailla poltetuiksi niinkuin pahantekijät?" Tähän vastasi kuningas: "Rakas Juho, mitä meidän on siitä sanominen? Mitä on tehtävä? Löytyykö mitään keinoa jälleen sovittaa asiaa? Jos tiedät jotakin, niin käytä sitä; me annamme mielellämme suostumuksemme siihen". Tästä hetkestä katsoi Ziska itsensä valtuutetuksi ja kutsutuksi kaikilla saatavilla olevilla keinoilla varjelemaan ja edistämään Husilaisten asiaa. Heinäkuun 22 p:nä vuonna 1419 tapahtui tuo suuri lähtö Pragista, jolloin 40,000 miestä, vaimoineen, lapsineen, jättivät kaupungin ja asettivat leirinsä lähellä Austin kaupunkia olevalle ylängölle. Tälle vuorelle antoivat he nimen Tabor. Täällä pitivät he jumalanpalvelusta ja nauttivat pitkien pöytien ääressä Herran ehtoollista sekä leivän että viinin kanssa. Kaikki kävi paraimmassa järjestyksessä; kaikki kutsuivat toinen toistaan veljiksi ja sisariksi. Kaikki sääty-eroitukset olivat sikseen heitettävät, ja niinkuin apostolittenkin aikana piti kaikki omaisuus pidettämän yhteisenä; toisen varallisuus oli auttava toisen puutetta. Ankarin kuri vallitsi leirissä. Tanssi ja peli olivat rangaistuksen uhalla kielletyt. Ziska rupesi heidän johtajaksensa, nimittäen itseänsä heidän "kapteeniksensa Jumalan toivolla". Kalkki oli tästä hetkestä alkaen heidän sotamerkkinsä, jonka ympärille he kokoontuivat, heidän tunnussanansa, joka kaikkialla kaikui. Heinäkuun 30 päivänä marssi Ziska Prag'iin aseellisen juhlasaaton etupäässä. Joukko asettui raatihuoneen edustalle ja pyysi muutamien, kalkin tähden vangittujen veljeinsä vapaaksi laskemista. Kuin tätä heiltä kiellettiin, kuin vielä heitettiin kivikin heidän pappinsa päälle, joka kantoi kalkkia, oli tämä yllytys tarpeeksi. Asemiehet tunkeutuivat raatihuoneesen, ottivat kiinni pormestarin ja raatiherrat, jotka siellä olivat ko'ossa, ja heittivät heistä seitsemän ulos akkunasta. Ulkopuolella odottava kansa löi alasheitetyt raatiherrat kuolijaksi ja pisti heidät seipäisin. Nyt käännyttiin myöskin kirkkoja ja luostareja vastaan; yleinen raivo oli näin päässyt valloilleen ja kapinan myrskyt pauhasivat. Muutamat tosin alussa epäilivät, olisiko luvallista tällä tavoin edistää evankeliumin voitolle pääsemistä ja eiköhän kärsimisen tie olisi ollut parempi ja Jumalalle otollisempi. Mutta eräässä kirjoituksessa ilmaisi Jakobellus sen mielipiteen, että uskovaisen tosin piti kärsivällisyyden ja rakkauden kautta voittaa vihollisensa, mutta missä julma vihollinen uhkasi julkisella väkivallalla kokonaan hävittää uskovaiset, siinä ei enään ollut muuta keinoa jälellä, kuin viattomien suojelemista varten poistaa väkivalta väkivallalla; niin, silloin ei miekkaan tarttuminen ollut ainoastaan luvallista, vaan se oli ihmisille säädettykin. Samaan aikaan kuoli kuningas Venceslao ja jätti Böhmin kruunun perinnöksi veljellensä, keisari Sigismundolle. Mutta häntä, joka oli rikkonut Hus'ille antamansa sanan ja lupauksen, eivät Husilaiset millään muotoa tahtoneet kuninkaaksensa ottaa, ja niin syttyi tuo verinen ja hirmuinen Husilaissota, jossa Hus'in uskolaiset löivät ja hävittivät heitä vastaan lähetetyt ristijoukot toisen toisensa perään; mutta tämän sodan yksityisseikkojen kertominen ei enää kuulu tähän esitelmään. Sen verran tahdomme kuitenkin vielä mainita, että Husilaiset lopuksi kärsivät suuren ja ratkaisevan tappion Böhmischbrod'in verisessä tappelussa 30 p:nä Maaliskuuta 1434 ja että Sigismundo sen jälkeen tunnustettiin Böhmin kuninkaaksi, vuonna 1436. Böhmin ja Mährin veljesten nimellä perustivat Husilaiset sittemmin, vaikka kovin vainottuina, vähäisempiä seurakuntia Böhmissä, Moraviassa ja Puolassa ja pysyivät hiljaisina eriskuntalaisina aina uudempiin aikoihin asti.
Husilaisissakin kävivät niinmuodoin Vapahtajamme sanat toteen: "Kaikki, jotka miekkaan rupeevat, ne miekkaan hukkuvat". Math. 26: 52.