Heinäkuun 6 päivänä kutsuttiin Hus vielä kerta, viimeinen kerta, kokoontuneen kirkolliskokouksen eteen. Tämä oli viidestoista yleinen istunto eli kokous. Se pidettiin tuomiokirkossa erinomaisella juhlallisuudella, keisarin, valtaruhtinasten ja lukemattoman kansajoukon läsnä ollessa. Niinkuin edelliset istunnot aloitettiin tämäkin virren veisaamisella, jonka jälkeen langettiin polville ja pidettiin rukous. Sitten seurasi messu ja Pyhän Hengen avuksi-huutaminen. Ajatukset, kukaties sanatkin olivat lainatut vanhemmista ajoista, jolloin Jumalan Hengen vaikutuksia kristillisessä seurakunnassa ei ainoastaan suulla tunnustettu, vaan myöskin sydämessä havaittiin ja tunnettiin. Totisen uskonnon ulkomuoto eli kuori voi nimittäin vielä kauan säilyä, vaikka henki onkin siitä aikoja sitten paennut. Kuinka suuren vallan ulkokultaisuus ja viekasteleminen oli täällä saanut, voi huomata siitä saarnastakin, jonka Lodin pispa Jakobus tässä tilaisuudessa piti apostoli Paavalin sanojen johdosta "syntisen lihan kuolettamisesta". Suurimmalla tietämättömyydellä ja inhoittavimmalla ilkeydellä väänsi hän nimittäin nämä sanat niin nurinpäin, että ne soveltuivat kirkolliskokouksen tarkoituksiin. "Hävittäkäät väärä-uskoisuus ja harha-opit, — sanoi hän — ja etupäässä tuo uppiniskainen väärä-oppinen", jolloin hän sormellaan osoitti Hus'ia.

Saarnan jälkeen ruvettiin lukemaan julki niitä kohtia, joita sanottiin Hus'in kirjoista otetuiksi. Hus valmistihe nyt vastaamaan jokaiseen erittäin, mutta hänelle sanottiin, että hän voi vastata kaikkiin yhtä haavaa; nyt tuli hänen siis olla vaiti. Kuin hänen muistutuksensa tätä kohtuutonta käytöstä vastaan oli turha, koroitti hän kätensä taivasta kohden ja rukoili pispoja Jumalan tähden sallimaan, että hän saisi koko kansan edessä todistaa itsensä syyttömäksi; "sitten — sanoi hän — voitte minulle tehdä, mitä tahdotte". Kuin tästä huolimatta häntä kieltämistään kiellettiin itseään puolustamasta, lankesi hän polvillensa, nosti silmänsä ja kätensä taivasta kohden ja vetosi kuuluvalla äänellä korkeimpaan maailman tuomariin. Kuin häntä vielä kerran syytettiin siitä, että oli sanonut, leivän pyhässä ehtoollisessa vielä siunauksen jälestäkin olevan paljas leipä, julisti hän korkealla äänellä, ett'ei hän koskaan ollut niin uskonut eikä sanonut. Jo eräässä edellisessä tutkinnossa oli hän täydellisesti kumonnut ja vääräksi näyttänyt tämän syytöksen, eikä siis mikään syytös voinut olla enemmän oikeutta ja kohtuutta vastaan sotiva, kuin tämä. Mutta kirkolliskokous oli päättänyt polttaa hänet väärä-oppisena ja sen täytyi siis, maksoi mitä maksoi, hankkia edes jotakin väärä-oppisuuden varjoa, josta häntä voitaisiin syylliseksi todistaa. Nyt vedettiin esille vielä häpeällisempikin syytös. Sanottiin, näet, "muuan tohtori todistaa Hus'in lausuneen, että hänestä on tuleva neljäs persona Kolminaisuudessa". "Mikä tämän tohtorin nimi on?" kysyi Hus, väittäen tämmöistä julkista loukkausta vastaan, samalla kuin hän tunnusti oikean uskonsa tämän opinkappaleen suhteen. Tohtorin nimeä ei kuitenkaan tahdottu ilmoittaa. Kuin häntä vielä syytettiin vetoomisesta Jesuksehen Kristuksehen, sanoi hän, kädet taivasta kohti koroitettuina: "Katso, armollisin Vapahtaja, kuinka kokous erhetyksenä hylkää, mitä sinä olet meille käskenyt ja itse tehnyt, kuin Sinä, vihollisten sinua sortaessa, jätit asiasi Jumalan sinun isäsi huomaan, ja annoit meille tämän esimerkin, jotta me, kuin meitä sorretaan, turvautuisimme Jumalan tuomioon. Niin — pitkitti hän, kokouksen puoleen kääntyen — minä olen sanonut ja sanon vieläkin, että vetoominen Jesuksehen Kristuksehen on oikein ja luvallista, sillä häntä ei voi lahjota, eikä väärillä todistajilla kiertää, eikä kavaluudella ja juonilla pettää. Minä olen vapaa-ehtoisesti tänne tutkittavaksi tullut, luottaen täällä läsnä-olevan keisarin sanaan ja lupaukseen". Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan loi Hus vakavan silmäyksen keisariin — ja Sigismundon kasvot lensivät tulipunaisiksi.

Sen jälkeen luettiin julki se kiroustuomio, jonka alaiseksi Hus, paatuneena väärä-oppisena, langetettiin. Tyvenellä mielellä hän sitä kuunteli, laskeusi sitten polvilleen ja rukoili näin: "Herra Jesus Kristus! Sinun suuren ja äärettömän laupeutesi tähden rukoilen minä sinua armollisesti anteeksi antamaan kaikille minun vihollisilleni. Sinä tiedät, että he ovat minua kavalasti syyttäneet, valheellisilla kielillä kiertäneet, valheellisesti sepitetyillä paheilla sortaneet ja väärällä kiroustuomiolla tuominneet: O Herra, ett'et tätä suuren suurta velkaa heille synniksi lukisi, vaan armollisesti pohjattoman laupeutesi kyllyydestä anteeksi antaisit, tätä minä sinulta rukoilen". Tätä liikuttavaa rukousta kuunneltiin kuitenkin pilkalla ja naurusuin. Keskellä lattiaa seisovalla pöydällä oli papin-vaatteet Hus'ia varten. Nyt pukivat pispat hänet papilliseen juhlapukuun ja antoivat hänelle kalkin käteen. Hän oli näet pappina asetettava pappien tuomio-istuimen eteen. Pispojen häntä vaatettaissa sanoi Hus heille: "Juutalaiset puettivat meidän Herramme Jesuksen Kristuksen valkealla vaatteella, häntä pilkatakseen, kuin Herodes jätti hänet Pilatukselle". Tämmöisiä muistutuksia teki hän aina, kuin joku osa puvusta hänen päällensä puettiin. Kuin hän oli täydellisesti vaatetettu, kehoittivat pispat vielä kerran häntä sanansa peruuttamaan; mutta Hus vastasi heille tavalliselta vakaamielisyydellään, seisoen vankkana kuin kallio. Silloin sai hän astua alas tuolilta, jolla oli seisonut, ja hänelle sanottiin: "O sinä kirottu Juutas, me otamme sinulta tämän kalkin, joka sisältää Jesuksen Kristuksen verta!" "Mutta minä — vastasi Hus — turvaan kaikkivaltiaasen Jumalaan, jonka tähden minua pilkataan, siinä toivossa että vielä tänäpänä saan tätä verta Hänen valtakunnassaan juoda". Nyt hän kaikenmoisilla juhlallisilla menoilla luovutettiin virastansa. Seitsemän pispaa hääräsi hänen ympärillänsä, riisuen häneltä papillisen puvun ja kiroten aina kutakin osaa riisuessaan. Papillisen päähineen eli baretin sijaan pantiin hänen päähänsä kyynäränkorkuinen, perkeleenkuvilla maalattu paperilakki, johon oli kirjoitettu: Haeresiarcha (väärä-oppinen); Hus lohdutteli itseään kuitenkin, muistellessaan häntä, joka kerran oli orjantappurakruunua kantanut. Pispat sanoivat sitten: "Me jätämme sielusi saatanan haltuun". — "Mutta minä — lausui Hus — jätän sieluni sinun käsiis, Herra Jesus Kristus, joka sen lunastanut olet". Kirkolliskokous julisti nyt seuraavan tuomion: "pyhä kirkolliskokous Kostnitz'issa ilmoittaa, että Juhana on jätettävä maallisen vallan käsiin, koska Jumalan seurakunnalla ei enään ole hänen kanssansa mitään tekemistä". — Hus niinmuodoin suljettiin ulos seurakunnan yhteydestä ja jätettiin maallisen vallan käsiin hengeltä pantavaksi.

Keisari Sigismundo huusi nyt Rheinin pfalzkreivin Ludwigin luoksensa ja sanoi hänelle: "rakas ruhtinas, koska emme turhaan kanna miekkaa, vaan niille rangaistukseksi, jotka pahaa tekevät, niin ottakaat tämä mies, Juhana Hus, ja rangaiskaat häntä meidän nimessämme sillä rangaistuksella, jonka hän väärä-oppisena ansaitsee". Sen jälkeen jätti pfalzkreivi Hus'in Kostnitz'in pormestarille Henrik Ulmilaiselle seuraavilla sanoilla: "Ota tämä maisteri Juhana Hus ja polta hänet väärä-oppisena". Sitten käski Kostnitz'in pormestari kaupunginpalvelijain ja mestaajan viedä hänet ulos. Kuin kaupunginpalvelijat veivät Hus'in pois tuhannen aseellisen miehen suojassa ja hän kirkon ovella näki kirjojansa poltettavan, hymyili hän surumielisesti. Matkalla polttopaikalle rukoili hän 51:tten ja 31:nen psalmit ja vannoi koko kansalle olevansa viaton.

Kaupungin ulkopuolella oli sen rovion ympärille, jonka päällä Hus oli poltettava, kokoontunut ääretön ihmisjoukko. Roviolle tultuansa laskeusi Hus polvilleen ja rukoili niin suurella hartaudella, että muutamat lähellä seisovista ääneen lausuivat: "Mitä tämä mies ennen lienee tehnyt, emme tiedä, mutta nyt kuulemme, että hän hyvin rukoilee Jumalaa". — Hus tahtoi vielä puhua kansalle, mutta pfalzkreivi häntä kielsi ja käski kohta ruveta häntä polttamaan. — "Herra Jesus — rukoili Hus silloin korkealla äänellä — minä kärsin nöyrästi tämän julman kuoleman sinun tähtesi, ja rukoilen sinua anteeksi antamaan kaikille vihollisilleni". — Seitsemällä köydellä sidottiin häntä paaluun kiinni, ja hänen allensa ja ympärillensä pantiin puita ja olkia. Hänen kasvonsa olivat itäänpäin käännetyt, mutta nyt annettiin käsky kiertää häntä niin, että kasvot tulisivat länteenpäin, sillä väärä-oppinen ihminen ei muka saanut lähteä täältä maailmasta, kasvot auringon nousua päin, vaan piti niiden olla auringon laskua päin. Vielä kerta, mutta viimeinen, annettiin hänelle tilaisuus peruuttaa sanansa. Ennenkuin rovio sytytettiin, kehoitti näet häntä herra von Pappenheim, valtakunnan marsalkki, kuninkaan nimessä sanansa peruuttamaan, mutta Hus lausui: "mitä minä olen kirjoittanut ja opettanut, sen olen tehnyt sielujen pelastukseksi perkeleen vallasta; ja mitä minä olen kirjoittanut ja opettanut, sen tahdon nyt mielelläni verelläni vahvistaa". — Nyt sytytettiin rovio, ja Hus rupesi heleällä äänellä veisaamaan: "O Jesus, elävän Jumalan poika, joka kärseit puolestamme, armahda minua". Kuin hän kolme kertaa oli veisannut tämän viimeisen rukouksensa, tukehtui hän savusta ja liekeistä. Tuuli ajoi liekkiä hänen kasvoihinsa, mutta liekkien välistä saattoi vielä nähdä, kuinka hänen huulensa aina viimeiseen asti liikkuivat rukouksessa. Hän kuoli yhdennellätoista hetkellä edellä puolen päivää 6 päivänä Heinäkuuta 1415, 46:na syntymäpäivänänsä. Teloittaja musersi hänen jäsenensä rikki; hänen sydämensä heitettiin hehkuvaan hiilukseen, mutta tuhka Rhein-virtaan.

Näin erosi Juhana Hus, yksi historian jaloimpia, rehellisimpiä miehiä, tästä elämästä, lujassa uskossa vapahtajaansa ja lunastajaansa. Inhimillinen turmellus on harvoin tullut esiin niin kurjan kurjassa ja kaikkea oikeutta kaipaavassa muodossa, kuin Hus'in polttamisessa, joka on ijankaikkisella häpeällä häväissyt sekä Kostnitz'in kirkolliskokousta että koko roomalais-katotilaista kirkkoa. Se suuri vaiva, jota nähtiin, kuin koetettiin saada häntä peruuttamaan, mitä hän oli kirjoittanut ja opettanut, osoittaa että kirkolliskokous oli vakuutettu siitä, että se teki jotakin, joka soti omaatuntoa vastaan. Tosin on usein sanottu, että vilpittömät miehet eivät rupee semmoisiin vainoomisiin, elleivät ole hurjia ennakkoluulojen puolustajia. Mutta mitä on meidän sanominen Hus'in historiasta? Mies puhtaalla ja vilpittömällä luonteella saa kärsiä tuskallisimman kuoleman, herjauksista ja rääkkäyksistä puhumatta, vaikk'ei suinkaan voitu häntä vastaan todistaa, että hän olisi väärää oppia saarnannut. Mutta hän oli hurskas mies, ja hänestä voi todellakin sanoa, että maailma vihasi häntä, sentähden että hän todisti, että sen teot olivat pahat. Epäilemättä olivat hänen nuhdesaarnansa sekä hänen oman elämänsä puhtaus suuresti yllyttäneet sen aikuisia suuria miehiä vihaan; mutta sittenkään ei olisi odottanut, että Kostnitz'in kirkolliskokous ilman vähintäkään väärä-oppisuuden todistusta saattoi tuomita hurskaan miehen poltettavaksi ainoastaan sentähden, ettei hän voinut vääryyttä totena pitää, taikka että sama kokous ottaisi puhdistaaksensa keisarin uskottomuutta. Sen menetystapa ei siis ainoastaan ollut selvä todistus ihmisluonnon yleisestä turmeluksesta, vaan myöskin senaikuisen roomalaisen kirkon jumalattomuudesta ja ulkokultaisuudesta.

Hus poltettiin väärä-oppisena. Mikä kamala merkitys ja voima jo paljaassa sanassa "väärä-oppinen" oli sekä siihen aikaan että vielä kauan jälestäkinpäin, näkyy merkillisellä tavalla siitä, mitä Lutherus kertoo itsestänsä. Hän sanoo nimittäin näin: "Kuin minä harjoitin opintoja Erfurtin kaupungissa, löysin luostarin kirjastosta erään kirjan nimeltä: 'Juhana Hus'in saarnat'. Minä olin utelias oppimaan tämän 'väärä-oppisen' mielipiteitä tuntemaan. Kuin olin kirjan lukenut, oli kummastukseni sangen suuri. Mikä, ajattelin minä, saattoi taivuttaa kirkolliskokousta polttamaan näin suurta miestä, niin taitavaa ja viisasta raamatun selittäjää! Mutta silloin oli Hus'in nimi kauhistus ja minä ajattelin, että jos uskoisin vähintäkään hyvää hänestä, täytyisi auringon pimetä ja taivaan pudota alas; minä sentähden kauhistuksella löin kirjan kiinni. Kuitenkin lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että Hus kukaties oli kirjoittanut tämän kirjan, ennenkuin hän tuli väärä-oppiseksi". — Näin ajatteli suuri uskonpuhdistaja nuoruudessaan. Että hän sittemmin sai aivan toiset ajatukset Hus'ista, tunnustaen häntä uskonpuhdistuksen edelläkävijäksi, näkyy selvästi hänen omista sanoistansakin. Hän sanoo näet Hus'ista: "Hän on esiin kuokkinut ja juurineen hävittänyt muutamia orjantappuroita, pensaita ja kantoja Kristuksen viinamäestä sekä hätyyttänyt paavin väärinkäytöksiä ja harmillista elämää, mutta itse oli hän (Lutherus) tullut tasaiselle, sileälle, hyvin kynnetylle maalle, ja oli ahdistanut paavinoppia ja hänen kukistanut". Edelleen todistaa Lutherus: "Juhana Hus'issa on Pyhä Henki ollut hyvin voimallinen, kuin hän (Hus) ilomielin ja lujasti pysyi Jumalan sanassa niin monta suurta miestä ja kansakuntaa vastaan, jotka Kostnitz'in kokouksessa ko'ossa olivat; niiden kirkunaa vastaan hän seisoi yksinään ja sai sitä kärsiä ja vielä lisäksi tulla poltetuksi. Hänen verensä tuomitsee vielä tänäpänä kaikki paavinuskoiset. Hän oli hurskas, oppinut mies, niinkuin voi nähdä hänen kirjastaan, 'Kirkosta', jota minä rakastan. Hän ei kuollut niinkuin kasteen-toistaja, vaan niinkuin kristitty. Hänessä nähdään kristillistä heikkoutta ja kuitenkin liikkuu hänessä Jumalan voima, joka häntä jälleen vahvistaa. Hengen ja lihan sotaa Kristuksessa ja Hus'issa on ihanaa ja suloista katsella". Kuin Lutherukselle kerrottiin, että Kostnitz oli tullut köyhäksi, kurjaksi kaupungiksi, vastasi hän: "Niin, minä luulen, että Jumala on rangaissut sitä sentähden, että se on vienyt tuon rakkaan ja pyhän miehen roviolle".

Sanoma Hus'in kuolemasta teki Böhmissä ja erittäinkin Pragissa syvän vaikutuksen. Kaikki ihmiset, sekä ylhäiset että alhaiset, itkivät tämän hurskaan miehen surkuteltavaa loppua. Nurinaa kuului kaikkialta; ei ainoastaan hiljaisuudessa, vaan julkisesti kamoksuttiin noita isiä Kostnitz'issa, noita raakalaisia ja petoja. Yleisesti sanottiin, ettei Jumalan henki ollut Kostnitz'in kokousta johtanut, vaan vainoomisen halu, koston vimma ja pahanelkisyys. Kuningas Venceslao itse sekä valtakunnan suuret herrat pitivät Hus'in tuomiota ja kuolemaa solvauksena, joka oli kohdannut koko maata. Loppupuolella samaa vuotta saikin vielä Kostnitz'issa ko'ossa oleva kirkolliskokous kirjoituksen Böhmin valtiosäädyiltä, jonka noin 60 henkilöä oli allekirjoittanut. Tässä kirjoituksessa sanotaan muun muassa: "Emme tiedä millä perustuksella olette tuominneet Juhana Hus'in evankeliumin saarnaajan. Te olette antaneet hänen kärsiä julman ja häpeällisen kuoleman, vaikka häntä ei ole syylliseksi todistettu mistäkään väärä-oppisuudesta. Me kirjoitimme hänen puolustukseksensa keisari Sigismundolle. Tämä meidän puolustuskirjoituksemme olisi pitänyt teille julistettaman, mutta me luulemme, että te olette, meitä häväistäksenne, sen polttaneet. Me tunnustamme sentähden sydämellä ja suulla, että Juhana Hus oli hyvin rehellinen, hurskas ja oikea-uskoinen mies; että hän monta vuotta on meidän seurassamme elänyt nuhteetonta ja kristillistä elämää, että hän koko tämän ajan puhtaasti ja väärentämättä on selittänyt meille ja meidän alamaisillemme Jumalan sanaa, niin hyvin vanhasta, kuin uudesta testamentista, ja että hän sekä itse on nuhdellut kaikkia erhetyksiä ja vääriä opetuksia että myöskin hartaasti meitä siihen kehoittanut. Tästä huolimatta olette tuominneet ja polttaneet tämän hurskaan, oikea-uskoisen ja hyväntapaisen miehen. Eikä siinä kyllä, että olette solvaisseet meitä häntä tuomitsemalla, te olette myöskin julmalla tavalla vanginneet ja kukaties jo tappaneet Hieronymo Pragilaisen, perinoppineen ja kaunopuheisuutensa vuoksi melkein koko Europassa mainion miehen. Näistä kaikista huolimatta, olemme päättäneet uhrata henkemme, jos niin vaaditaan, evankeliumin ja Kristuksen uskollisten saarnaajien puolustukseksi".

Niinkuin tästä kirjoituksestakin näkyy, oli Hus'in ystävä Hieronymo otettu vangiksi. Hän oli, siihen aikaan kuin oikeudenkäynti Hus'ia vastaan vielä kesti, salaisesti tullut Kostnitz'iin 4 p:nä Huhtikuuta 1415. Pian hän kuitenkin huomasi, ett'ei täällä voinut saada mitään aikaan; hän sentähden läksi täältä pois vähäiseen, lähellä olevaan kaupunkiin. Mutta vähää ennen ystävänsä marttyrikuolemaa otettiin hän vangiksi ja vietiin kahleissa Kostnitz'iin. Kumpikaan ei sentään saanut nähdä toistaan, mutta Hus oli kuullut puhuttavan Hieronymosta ja hänen vangitsemisestaan. Hän kirjoitti, näet, vankihuoneestaan ystävillensä Pragissa: "Maisteri Hieronymosta, rakkaasta virkaveljestäni, en ole mitään kuullut, paitsi että hän on kovassa vankeudessa, odottaen kuolemaa niinkuin minäkin". — Näännyttyänsä melkein kokonaisen vuoden inhoittavimmassa vankihuoneessa lannistui viimein Hieronymon rohkeus ja lujitus, niin että hän antoi pakoittaa itseään peruuttamaan, mitä oli opettanut, ja hyväksymään Wiklefin ja Hus'in yli julistetun kiroustuomion. Mutta hänen peruuttamisensa vilpittömyyttä ei oikein tahdottu uskoa, häntä pidettiin vieläkin vankeudessa ja kidutettiin uusilla tutkinnoilla. Silloin hän lopullisesti rohkaisi mielensä, pyysi julkista tutkintoa kirkolliskokouksen edessä ja julisti siellä suoraan, että ainoastaan kuolemanpelko oli pakoittanut häntä kieltämään ystävänsä Hus'in ja hänen julistamansa totuuden. Täten oli hän langettanut oman kuolemantuomionsa ja hänen täytyi 30 p:nä Toukokuuta 1416 astua roviolle poltettavaksi, samalla paikalla kuin hänen ystävänsä Hus'kin. Hänen viimeiset sanansa olivat: "Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni. Herra Jumala, kaikkivaltias Isä, armahda minua ja anna minun syntini anteeksi; sillä sinä tiedät, että minä vilpittömästi sinun totuuttasi rakastanut olen". — "Kaikkien tuli häntä sääli, sanoo eräs läsnäolijoista, paitsi hänen itsen, koska hän ei tahtonut vähintäkään sääliä itseänsä". Semmoisetkin, jotka olivat hänen kuolemaansa äänestäneet, eivät voineet olla ihmettelemättä hänen lujamielisyyttänsä. Sylvio, eräs senaikuinen roomalainen historioitsija, joka tosin ei itse ollut läsnä, mutta nähtävästi oli kuullut sen joltakin läsnäolijalta, sanoo Hus'ista ja Hieronymosta yhtä haavaa näin: "Molemmat kävivät lujalla rohkeudella kuolemaan roviolla, ikäänkuin olisivat menneet pitoihin; ei vähintäkään tuskan ääntä, joka olisi ilmaissut onnetonta mielentilaa, tullut heidän huuliltansa. Ei yhdestäkään maailman viisaasta kerrota, että hän olisi kärsinyt kuoleman niin suurella miehuudella, kuin nämä kärsivät kuoleman roviolla".

* * * * *