— Pidähän, Heikki, silmällä sitä laivaa. Jos se lähtee tulemaan tänne päin, niin käy sanomassa minulle ja pane toisten miesten kanssa vene vesille, että olemme heti valmiit soutamaan laivalle.
Sisään päästyään hän otti ryypyn konjakkia — hän tunsi siitä virkistyvänsä.
Puolen tunnin kuluttua ilmoitti Heikki, että laiva on nostanut ankkurinsa ja kulkee täyttä vauhtia tänne päin — on siis noin tunnin kuluttua täällä.
Siitä tunnista tulikin Patnofin vaikein tunti.
Koko sinä aikana, minkä hän oli ollut loistonpäällikkönä, hän oli pitänyt tapanaan kuluttaa tarkastuslaivan lähestyessä viimeiset vapaat hetket rukoiluun. Hän asettui silloin aina kammarinsa nurkassa olevan jumalankuvan eteen, teki ristinmerkkejä, kumarteli ja rukoili ja vaikeimmissa tapauksissa laskeutui alas permannolle polvilleen ja huusi Jumalalleen: "Anna tämän kerran vielä mennä ohi onnellisesti!" Niin hän menetteli aina siihen asti, kunnes joku hänen miehistään koputti ovelle ja sanoi: "Laiva käy ankkuriin. Meidän olisi nyt mentävä", jolloin hän nousi ja läksi, läksi kuin mestauslavalle.
Se oli hänen tapansa aina.
Nytkin hän asettui nurkkaansa.
Korkealla hänen edessään näkyi jumalallinen olento, jolla oli kaksi sormea pystyssä. Rauhallinen tuli paloi kuvan edessä. Näitä katsellessaan hän oli usein ennen saavuttanut rauhan. Nyt kävi päinvastoin. Hän ei ennättänyt tehdä edes ristinmerkkiä. Heti kun hän kohotti silmänsä, pelästyi hän, sillä hän luki katseesta, joka häneen tuijotti: "Tähän asti olen sinua armahtanut — nyt en enää!" — Patnof poistui selkä edellä huoneestaan. Hän värisi kiireestä kantapäähän. Paljain päin ja liivisillään hän juoksi, mikäli kykeni, ulos ja pitkin viettävää nurmikkoa itärannan soralla makaavan laivahylyn taa ja lyyhistyi sinne puolittain polvilleen ja puolittain kasvoilleen ja rukoili koko sen tunnin ajan, mikä tarkastuslaivalta kului tänne tuloon.
"Kuka hyvänsä lienetkin", huusi hän ja takoi vanhaa kurttuista otsaansa kuumaan soraan, "tiedän vain, että Sinä olet olemassa, sillä ilman Sinua ei olisi ainoaakaan ajatusta eikä tekoa olemassa! Mitään hyvää tai pahaa ei tapahdu Sinun tietämättäsi! Ei mitään! Ei mitään! Minä luovutan taloni Tallinnassa köyhille! Minä annan kaikki rahani Sinun Pyhälle kirkollesi! Minä lupaan Sinulle mitä ikinä vaadit! Minä menen munkiksi luostariin, jos vielä kerran minut pelastat! Ota minulta kaikki — ota minulta vaikka sieluni ja ruumiini, mutta auta ja armahda minua vielä tämä kerta — kuka lienetkin — kuka lienetkin — auta ja armahda — auta ja armahda — vain tämän ainoan kerran!" — — —
Niin hän huusi kokonaisen tunnin ja joutui lopulta sellaiseen hurmioon, että hän itki — kyyneleet tippuivat hänen silmistään, eikä hän enää huutanut, itki vain ja painoi päätään kuumaan soraan.