Itä painoi purjehesen, tuimasti meni venehet, yli aallon siivettivät. Päivä laski luoteen alle, ranta nousi lännen alta. Laivat juoksi joutuisasti, ohi kaikki kuohupaikat, kiertäen kivet siniset.
Tuo on Karjalan kuningas, sekä Suomen Kaikkivalta, itse Antero Oroinen, näki maan, havaitsi rannan, haahet rantahan rakensi, aluksensa ankkurihin saatuansa ruotsein maalle, ruotsein suureksi suruksi.
Astui maalle manterelle ruotsein maalle mairehelle, jalkojaan Ievähtämähän, henkeään vedättämähän, alle Sigtunan sinisen, alle Birkan pikkaraisen. Siihen leirin laitteleikse, leirin suuren ja sorean.
Sanan linnahan lähetti, kirjan kultaisen kuletti rohkea Antero Oroinen Ruotsin Sonnien sekahan, suurten sankarten salihin, tottihollarin tupihin, linnan vanhinten vajoihin, sanan lausui, noin nimesi:
"Onko linnassa lihoa, onko härkiä lahattu, onko voita Volmarissa, maitoa Meelarin takana, oltta Birkan kellareissa, sekä ruokaa Ruotsin maalla, suomalaisen iltaiseksi, karjalaiselle veroksi?"
(Vanhojen ritarien kuoro:)
"Suomalaisen iltaiseksi, karjalaiselle veroksi."
Lausui Lauri Laurinpoika, sanoi Sigtunan isäntä: "Onpa linnassa lihoa, Sigtunassa särpimiä, maitoa Meelarin takana: Tauti meiltä tamman tappoi, tuoll' on raato rauniolla miehen suuren suupalaksi."
(Nuorten ritarien naurava kuoro:)
"Tuoll' on raato rauniolla miehen suuren suupalaksi."