Tuossa rauta säihkyy, noidan tuoma! Kiilto sinussa on Pirun luoma. Voima sen jo näkyy vaikuttavan, vaikk'ei ihmiskäsi mikään ole kamalaa sun kahvaas koskettanut. — Ottaisinko sinut — sivaltaisin — kostokseni halki kallon tuolta.
(Ojentaa vapisevat sormensa kohti miekkaa, mutta samalla osuvat hänen silmänsä ruumiiseen. Ojentautuu jälleen. Miehille:)
Mieheni, oi rakkaat ystäväni, kuuliaiset sotasankarini, hänet jälleen vapaaks' päästäkäätte!
(Sotilaat siirtyvät pois Hordinchin ympäriltä ja pistävät miekkansa tuppeen. Hennekin vaipuu maahan. Kaunis kesäaamu näkyy avoimesta ovesta. Jakob Hordinch on saapunut joutuisana ja hätäisenä. Hän astuu Hennekinin luokse ja jää siihen seisomaan.)
HENNEKIN (Hordinchille, päätään kohottaen:)
Katsot minuun, mustaa mustempahan mitä taivaan kannen alla lienee Mieti, voinko edes sormen saada jälleen puhtaaks; edes yhden sormen, pyhää ristiä ma että voisin ennen kuolemaani kosketella?
HORDINCH (panee siunaavasti kätensä Hennekinin ylle:)
Hairahtunut kurja ihmisparka! — Usko ainoastaan, Luojaan luota! Toivon sammuessakin sa toivo! Puhtaaks vielä tulet kokonansa!
HENNEKIN
Sanoin joskus: "Voitto sille, joka uupuneena maasta nousee, nousee sekä iskee vielä viime iskun." Nytpä selkenee tuo totuus mulle: Käsitän: ken koston jättäin nousee, iskee parahimman voiton iskun!