Selviteltiinpä jo niinkin, ettei koko laatikko ollutkaan Hallin-Aapen työtä, että vuosiluku ei ollutkaan kahdeksantoistasataa, vaan kuusitoista ja että joku Hallin-Aapen rikkaista esi-isistä on kätkenyt kultansa ja hopeansa aarteeseen ja merkinnyt tämän laatikon pohjaan salakirjaimilla aarteensa paikan. Rantakäräjillä, missä tämä arvelu lausuttiin, herätti se röhisevää ivanaurua ikämiesten piirissä.
— Hööö! Johan tämä on lopen lapsellista! Muistaahan tämän jokainen, että se oli Aapen itsensä tekemä Kuusenkarissa!
Niin, niin.
Huolimatta siitä, että hänen nimensä olisi joskus ollut Kenkä-Aapekin, nimitämme me häntä Hallin-Aapeksi, jolla nimellä hänet yleisemmin tunnettiin — naapurisaarillakin, jopa mantereellakin.
Niinkun jo on sanottu, ymmärrettiin häntä itseään vähemmin, kuin hänen kirjoitustaan.
Hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää.
Ei edes vaimonsa!
Päinvastoin kaikki näyttivät kotisaarella olevan häntä vastaan. Ventovieraat näyttivät häneen luottaneen enemmän kuin kotisaarelaiset. Tästä johtui, että Aape eli lapsuudestaan asti yksin. Hän ei ottanut osaa rantakäräjiin, vaan kulutti aikaansa työhön.
Yksin vierittää Aape hirren kolisten ylös. Sitten alkaa kuulua yksitoikkoinen veistäminen ja veistoksen tahdissa virren veisuu. Aape veisailee mielivirttään:
"Saatana ja maailma On aina mua vastahan."