— En ole viskannut halolla!
— Entä saappaalla ja oletko lyönyt?
Pitkän synkän äänettömyyden jälkeen saneli Aape:
— On lyöty. Lyöty on. On lyöty molemmin puolin. Minkä minä sille mahdan. Haukkuvat minua, eivätkä antaisi ruokaa. Lyöty on molemmin puolin — jo ennenkin ja syyttömästi olenkin selkääni saanut. Haukkuu laiskaksi, vaikka olen katketa työhön. Ei sitä jaksa kärsiä. Kun minua haukutaan ja lyödään niin minä ja.
Sitten vetääntyi Aape vuoteeseensa eikä vastannut mihinkään kysymyksiin. Itkien vaikerteli Eeva lopulta:
— Jos tämä Aape koettaisi parantaa elämäänsä, niin minä koettaisin elää sen kanssa vielä yhdessä, vaikka se vaikeaakin on…
Aape ei vastannut siihenkään mitään.
Maanantaiaamuna varhain heräsi Eeva jymähdykseen, joka kuului pihalta. Hän riensi ikkunalle. Päivä oli noussut ja Aape seisoi keskellä pihaa kirves toisessa kädessään. Hän oli juuri pudottanut hirren olaltaan ja katseli merta ja aamuaurinkoa ja läksi jälleen metsään.
Aapen oli vallannut jälleen työninto, tai oikeammin työnkiihko. Hän kantoi hirsiä olallaan pihaan ja naureskeli, mutta ei puhunut koskaan mitään. Mielellään laittoi Eeva Aapelle ruokaa, kun näki hänet rakennushommissa.
Kului päivä ja kului viikko. Aape oli saanut jo ensimäisen hirsikerroksen nurkkakiville sovitetuksi ja toinen oli menossa.