"Voi veikkoset! Ettehän te ole nähneetkään oikeaa kypsää rokkaa, vielä vähemmän sitä syöneet — enkä minäkään ole syönyt sitä kuin kerran eläissäni. Se tapahtui muutama ajastaika takaperin matkalla kotiin täältä Memelistä. Oli täältä näin lounaan puolelta etelän tuulta sen, minkä juur ja juur jaksoi täysissä purjeissa kestää, Puolenyön tienoissa saatiin Ristna-otsan loisto Hiiunmaalta näkyviin ja käännettiin Suomenlahtea kohti. Vähää ennen päivän nousua oltiin jo Tallinnankiven luona! Se oli tuloa se! Sai olla turvassa tulli jaaloilta!
"Otettiin suunta Vailuotoon, joka tulikin näkyviin pian.
"Kysyi siinä Matsedän Jaakko perää pitäessään, helmari kainalossaan ja mälli suussaan, niinkuin sillä vainaalla tapana oli:
"'No, miehet, mitä keitetään päivälliseksi!'
"Minä sanoin siihen että:
"'Keitetään vaikka hernerokka.'
"'Se on sama minusta. Keitetään vaan.' Ilman aikojaan se sitä kysyikin, sillä ei meillä muuta keitettävää ollutkaan. — 'Taitaa olla tämän Mestari-Antun vuoro keittää.' Muiden vuoroksi se ei voinut tullakaan, kun Anttu oli nuorin aluksessa.
"'Minunhan se on vuoroni', sanoi Anttu ja alkoi kömpiä yli viina-astioiden ja katosi kajuuttaan. (Sen aikaiset jaalat olivat kannettomia. Kajuutta oli keulassa.) Pian nousi torosta musta tervassauhu. Minä rupesin pilkkomaan lisää puita ja vein niitä kaksi sylystä kajuuttaan. Sitten palasin jälleen perälle ja otin vuorostani helmarin Matsedän Jaakolta, joka kääri itsensä nahkapeitteeseen ja kävi maata.
"Pitkäaikaiseksi ei se makuu kuitenkaan tullut. Tuuli alkoi kääntyä vastapäivään, veti ensin tänne näin etelään ja samassa taivas peittyi pilviin yli yltään. Ei kulunut kuin siunaaman aika, kun se paiskasi tuulen täyteen kaakkoon ja sittenkös sitä tuli tuulta. En Jumala nähköön ole vielä ollut — en sitä ennen, enkä sen perästä sellaisessa ilmassa. Ei se ollut enää mitään oikeaa tuulta, eikä myrskyäkään. Mikä lie ollutkin pirujen riivaama pillamus. Ykskaks oli meri palttinana. Ei siinä ollut aikaa kunnon laineenkaan nousta. Meri alkoi suoraan sanoen kiehua ja lentää tuulen mukana. Oli siinä meillä Jaakon kanssa työtä saada purjeet korjatuksi, pelkät nuorat se olisi muuten jättänyt mastoihin. Sitten tuli lumipyry, viimeinen sinä keväänä, niin sakea, että tuskin eroitti jaalan keulaa perältä katsoen. Pyryn aikana tuuli heitti hiukan. Me käärittiin isopurje ja vokka pohjareiviin. Nostettiin ne ja lyyveri ylös ja alettiin jälleen purjehtia. Vettä tuli niin että toinen mies sai ololtaan pumputa.
"Kun ei oltu oikein varmoja, missä ollaan, koetettiin pysyä keskellä merta ja ohjattiin niin ylös tuuleen kuin voitiin.