"'Humalassa saatana on kuin onkin!' sähähti Jaakon hampaista kuin salama ja silmänräpäyksessä hän pyöräytti Antun kajuutan lattialle ja alkoi herätellä häntä paksulla tervapampulla.
"Mutta ei se mies herännyt enää sinä yönä. Siihen uneen se jäi."
"Kuollutko?"
"Kuollut. — Kuoliaaksi oli sika juonut itsensä — en paremmin sano — sillä aikaa kun toiset koko päivän tekivät, ruokaa ja lepoa muistamatta, työtä lumimyrskyn käsissä kuin henkensä edestä. — Anttu oli silloin vielä nuori mies. Taisi ensi kertaa joutua väkeviin. Kajuutassa oli avattu ruusi. Siitä oli otettu lähtiessä purjeryyppyihin palssamia. Sen joi luultavasti Anttu tyhjäksi ja ne kolme viinapulloa. — Humalaanko lie kuollut, vai häkään. En mene vannomaan. Levätköön rauhassa. —"
Kun Jaakko näki, että hän ruoskiikin kuollutta miestä, viskasi hän pampun pois ja sanoi minulle:
"Nostetaan se jälleen koijaansa ja käydään syömään."
Ja kyllä meillä olikin nälkä! Ei se rokka olisi kolmelle riittänytkään!
Nuoltuaan viimeisen lusikallisensa tuumasi Jaakko:
"No ei sovi moittia, että rokka olisi ollut raakaa!"
"Ja kystä se olikin! Ei erottanut ainoatakaan hernettä tai lihanmurenta. Kaikki oli kiehunut yhdeksi velliksi.