"En minä kysy tuletko sinä vai et. Minä käsken."
Kuulustelun aikana oli tullipäällysmies kirjoitellut jotain muistikirjaansa. Nyt hän jo souti takaisin jaalaansa. Pian alkoivat molemmat jaalat perätysten purjehtia Loviisaa kohti, jonne saavuttiin iltahämärissä. "Ukkoon" asetettiin kaksi tullimiestä vahtiin.
Niin meni viikon päivät.
Aika oikeuden istunnon odottamisessa kävi pitkäksi Ristolle ja hänen tovereilleen, kun eivät edes saaneet poistua jaalastaan. He olivat vangittuja. "Ukko" oli muuttunut surkeaksi vankilaksi.
Päästiin niin pitkälle, että oikeuden istunto oli jo huomenna.
Risto tovereineen neuvotteli "Ukon" kajuutassa. Tultiin samaan tulokseen kuin ennenkin, ettei mitään voida tehdä, että lasti ja jaala ovat menetetyt ja yhden lähdettävä istumaan. Mieliala oli surkea.
Kaupunkilaisia kävi laiturilla heitä ihmettelemässä, kuin mitäkin ulkomaaneläimiä, etenkin illalla. Tämä kiukutti "Ukon" entistä, niin luultiin heitä jo voitavan nimittää — miehistöä, mutta pian siitä synkästä uteliaiden pilvestä aivan viime hetkellä alkoi pilkoittaa päiväkin. Viimeisenä iltana ennen oikeudenistuntopäivää, sankan katselijajoukon läpi tunkeutui jaalan luo miesten vanha tuttava, nurkkasihteeri Asarias Andersson, hienosti, jos kohta kuluneesti ja haalistuneesti pukeutunut herrasmies. Hän oli miesten vanha tuttava ja meni heitä tervehtimään.
"Hyvää päivää merisissit! Mitä kuuluu pitkästä aikaa?"
"Mitäpä tässä kuuluu muuta kuin harmia", vastasi Risto. — "Mutta käy tänne kajuuttaan juttelemaan!"
"Harmia näkyy olevan ja tulevan", sanoi Andersson (Oikeastaan herra Andersson!), kun oli laskeuduttu kajuuttaan. — "Harmia tulee, kun on koira kelkassa, sanoi ennen Heikkilän Joelkin sieltä teidän saareltanne, tullessaan tänne Loviisaan samalle asialle kuin tekin nyt. — No, milloin on asia esillä?"