Liiva-Simolla oli ikää jo neljäkahdeksattakymmentä vuotta. Pitkän elämänsä aikana oli hän kokenut monenlaisia vaiheita. Taikka oikeastaan oli hänen elämäntarinansa peräti yksitoikkoinen: siinä oli vain varkauksia, salakuljetuksia, laivarikkorosvouksia ja silloin tällöin vieläkin yksitoikkoisempaa: talven vietto lääninvankilassa. Kun hän viimeksi sieltä tuli ja kun hänen naapurinsa ja kylänmiehensä ivalla kysyivät, montako tiiltä hänen koppinsa seinässä on, vastasi kehaisten Liiva-Simo: "Se on sisältä rapattu ja maalattu", ja toisten iva taittui siihen.
Sattumalta oli Liiva-Simon jahti nyt kotona, kun kaikki toiset olivat purjehtimassa perunoita Virosta Suomeen. Liiva-Simokin oli koettanut saada lastin ensin Tuoliselta, sitten Purtsesta ja lopulta Kasperviikista, mutta kaikkialta hänet ajettiin pois. Jo edellisenä syksynä hän oli menettänyt vanhat sopransa Kundaassa epärehellisellä kaupankäynnillään. Nyt uhkasivat virolaiset lyödä hänet itsensä kuoliaaksi ja polttaa hänen jahtinsa — jonka nimi oli Anna-Marja — jos hän vielä kerran näyttäytyy Virossa syystä minkälaisesta hyvänsä, vaikka hätäsatamaa etsimässä. Myöskin oli hän menettänyt myyntipaikkansa Suomessa, sillä hänen jahtinsa ja sinipunainen nenänsä ja vielä paremmin hänen tapansa kaataa mitasta osa perunoita ohi ostajan säkin suun takaisin ruomaan, oli tunnettu jo kaikissa satamissa.
Kaikesta tästä oli Liiva-Simon mieli tullut hiukan ärtyisäksi. Hänen entinen loppumaton leikillisyytensä oli kadonnut. Hän suuttui vähimmästäkin, niinkuin siitä äskeisestä vävynsä saaliinjakomaininnastakin. Entisinä, hyvinä aikoina, olisi sellainen viittaus aiheuttanut tuntimäärien ilon, kokonaisen kompien ja sanakommelluksien pursuvan lähteen ja yhteisen ajankulukkeen sumussa purjehduksen ikävässä, mutta nyt se tarttui lyhyeen vihaiseen ärjähdykseen: "Teillä on itsekullakin se osa, minkä minä annan!" ja epäselviin haukkumasanoihin, jotka eivät kuuluneet. — "Oottakaa edes, että saan rauhassa kuolla ja jakakaa, sitten vaikka ruumiinikin", mumisi hän yksin istuessaan ja sylkäisi ison tupakkasyljen yli jahdin partaan, harmaaseen mereen.
Yksi ilo toki lämmitti hänen sydäntään tässä ikuisessa harmaudessa ja kosteudessa, nimittäin tieto siitä, että hänen "Anna-Marjansa" on ainoa jahti, joka saapuu tällä kerralla laivarikkopaikalle. "On kuin onkin Jumala vielä elossa ja puoltaa sorrettuja ja sallii minun vaivaisen syntisen yksin päästä jahdinlastilla osalliseksi niistä rikkauksista, jotka mylvivät tuolla pohjoisessa. Kiitos Sinulle, että salleit minun jäädä osattomaksi perunalastista ja sen myyntivoitosta ja annat minulle tänä päivänä paljon kalliimman lastin — ehkä pumpulia tai silkkiä — niin, silkkiä siinä voi olla ja oikeaa samppanjaa tynnyrittäin! Mitä muuta siinä voisi olla! Samppanjatynnyrit ovat ruomassa. Jotain halvempaa tavaraa, kuten korkkipaaluja, pähkinäpuu- ja saksantammilankkuja on luultavasti kannella. Niitä ottavat nyt haapion miehet, koskeivät tule takaisin", mietiskeli tyytyväisenä Simo.
Nuoret miehet kiipesivät ylös ruomasta.
"No eikö sitä vielä näy?" oli ensi kysymys.
"Eihän tuota ole vielä näkynyt", vastasi Simo.
"No, sehän on ihme! Niinhän tuo huutaa kuin olisi ihka tuossa pukrösin nokassa. Ruomassa luultiinkin, että ollaan jo kupeella."
Kädet taskuihin työnnettyinä ja hartiat kumarassa asettuivat nuoret miehet keulaan tähystämään. Kului tuskin puolta minuuttia, kun kuului keulasta huuto:
"Älä helkkarissa aja masinan päälle! Käännä nopeaan ylös! Ei näy silmistäsi olevan enää yhtään apua, kun lasket suoraan toisen kuvetta kohti!"