"Hyvästi vaan ja terveisiä!"
Veneen keula irroitettiin. Keulapurjeet vedettiin vastaan ja peräpurjeen jalustin päästettiin irralleen. Vene kulki ensin perä edellä irti laiturista, mutta alkoi sitten kääntyä keulapurjeiden painamana. Kun se oli päässyt sivutuuleen, vedettiin keulapurjeiden jalustimet kiinni alapuolelta. Samoin tiukattiin peräpurje tuuleen ja vene läksi kiitämään pohjoista kohti. Maan päältä tuli huima vihuri. Vene kallistui, varpekansi painui hetkeksi veden alle ja vene kiiti maanaluksen laineettomassa vedessä ryöpyttäen kuohua ryntäillään. Neljännestunnin kuluttua saavuttiin vapaan meren suuriin laineisiin. Viisikymmentä kilometriä pitkä meritaival oli edessä. Vene kulki täristen yhdeksän solmun nopeudella, juosten milloin ylä- milloin alamäkeä. Mäen harjalle noustua näkyi edessä päin taivaanranta selvänä viivana. Siinä kohtasivat vaalea, harmaansinertävä taivas ja tumma, kuohuva meri toisensa. Sen viivan takaa nousivat puolitoista tuntia myöhemmin uloimman saariston ulkokarikot kuparin ruskeina näkyviin sileine, alastomine kallioineen.
Emäntä oli sijoittautunut istumaan mahdollisimman mukavasti pohjakuormakivien päälle ylälaidan varjoon, johon ei tuuli sopinut. Hän nojasi selkänsä laitaan ja nautti mukavasta kulusta, ylös ja alas. Mieli tuntui nyt niin keveältä. Oli ihmeellistä ajatella, että kaikki huolet jäivät sinne kotisaarelle. Tuntui ihanalta ja kevyeltä ja hän siinä ääneti istuessaan vain torkkui ja kuunteli, kuinka meri soitti laitoja ja kuinka purjeet humisivat ja ilmakuplat kurahtelivat veneen alla, ja vesi pauhasi. Joskus hän vilkaisi Simoon, joka tuijotti kompassiin ja ohjasi pohjoiseen, puoli piirua itään.
II.
Emännän iäkäs lanko oli itse tullut kaupunkiin hevosella neljän istuttavilla kaksipyöräisillä hakemaan vieraita. Liiva-Simo emäntineen istui etuistuimelle, lanko ajamaan taakse ja niin alettiin hyvän hevosen ravatessa tuo kuusikilometrinen taival leveää maantietä myöten. Rattaille noustessaan kysyi emäntä, kuin pahaa aavistaen:
"Onkohan tässä mitään vaaraa?"
"Vaaraa?" ihmetteli lanko. "Kun sinulla on kova maa jalkojesi alla, niin kiitä Jumalaa, joka on auttanut sinua merellä. Ei tässä nyt enää ole mitään vaaraa! Ei muuta, senkun istu rattaille vain. Kyllä minä ajan ja silloin ei ole vaarasta puhettakaan."
"Kuuluuhan ne hevoset välistä villiintyvän ja juoksevan metsään ja rattaat kaatuvan ja päät halkeavan rattailla istujilta pudotessaan tai ainakin jalat, kädet tai kylkiluut taittuvan. Kerranko sitä on sattunut?"
"Voipihan sitä sellaistakin sattua, mutta ei minulle koskaan. Ei meillä ruukata pitää hulluja hevosia, muuten vaan tällaisia hyviä juoksu- ja työhevosia, hyväpäisiä ja hyväjalkaisia. — Soo Polle, alapas ravata!"
"Sattuu vaikka rattaat särkymään…"