Vanhaa taivasta, aurinkoa päivää hallitsemassa, ja kuuta ja tähtiä öitä hallitsemassa ei nähty kolmeen viikkoon, siis koko marraskuun kolmena viimeisenä neljänneksenä. Tullimiehet ne vain hallitsivat päiviä niinkuin öitäkin — satamassa nimittäin ja välistä muuallakin, niinkuin kohta näemme.
Ilmojen Haltijatar antoi vuoroin lumiräntää, vuoroin kylmää vettä, niin hyväin kuin pahainkin ihmisten niskaan. Hän piti maissa niin hurskasten kuin jumalattomainkin verkkohaapiot ja jaalat.
Ensin puhalsi tyhjiin lännen tuulet. Sitten veti vastapävää etelään, sieltä itään ja lopulta pohjoiseen. Itäpohjan ja pohjoisen mukana tuli syksyn ensimäinen meripölly. "Kaksi meripöllyä enää talveen", sanoivat silloin vanhat. Sitten meni tuuli takaisin itään ja toi saareen tautia melkein joka taloon. Herra Jumala, kuinka se puhalsi! Kylät olivat saaren itärannalla ja kuului joka tupaan yöt päivät tuo yhtämittainen, kaukaista kanuunain jylinää muistuttava kumina ja rusahtelivat seinät pahimpien puskujen aikana.
Itäikkunat reunimmaisissa taloissa kävivät sameiksi suolasta, jota myrsky toi ajaessaan pyrypilvinä merivettä, kun aallot hirveällä pauhulla ja jymyllä lennättivät jyrkkiä rantakallioita ja sataman suulla olevaa aallonmurtajaa vasten kaksikymmentä metriä korkeita vaahto- ja vesivalleja. Niistä sieppasi myrskytuuli myriaadittain pieniä pisaroita ja paiskasi talojen seiniin, ikkunoihin, kallioihin, metsän puihin ja maahan. Kun vesi kuivi ikkunalasista, jäi valkea suola jälelle.
Ihan tuntui luonnottomalta tuo meren ikuinen jyminä ja tuuli, joka ajoi märkää rantahiekkaa tuiskuna kuin lunta.
Tänään, joulukuun ensimäisenä anno domini kahdeksantoistasataa ja viisiviidettä, noin kello yksi iltapäivällä — kellonmäärät olivat epävarmoja, kun ei ollut viikkomääriin nähty sellaista taivaankappaletta, jonka mukaan olisi voitu asettaa kello. Eräs eläkkeellä oleva leikikäs kapteeni odotti jonkun taivaankappaleen näkyviintuloa, voidakseen sekstantillaan määrätä saaren aseman uudelleen, sillä hän sanoi olevansa enemmän kuin vakuutettu siitä, että saari on siirtynyt myrskyn aikana muutamia kymmeniä minuutteja myrskyn mukana länteen päin. Hän sanoi voivansa panna eläkkeensä vedoksi siitä.
Kalliolla, josta on laaja näköala itään ja länteen, seisoi kaksi tullimiestä, jotka olivat kylästä lähteneet sateen loputtua jaloittelemaan ja silmäilemään merelle ennen pimeän tuloa.
Molemmilla on pitkät näköputket mukanaan, mutta jo paljain silmin huomasivat he kummikseen purjehtijan lounaassa päin. Virosta tuli joku jaala, pyrkien saaren varjoon.
"Kukahan hullu ja Jumalan kiusaaja tuokin lienee?" kysyi vahtimestari, jonka virallinen nimi oli Herman Sikander, mutta jota kylässä sanottiin mukavuuden vuoksi Sika-Hemmaksi. Näin sanoen hän laskeutui polvilleen, kaiken aikaa hoidellen oikeassa kädessään näköputkeaan kuin silmäteräänsä. Sitten hän vasemman kätensä varassa laskeutui vatsalleen, nojasi näköputkensa kahden vierekkäin asetetun kiven varaan ja suuntasi katseensa julkeaa ja jumalatonta purjehtijaa kohti.
"Sehän tää on Kiis-Juonas! Kukas se muu olisi! No voi sun hullu ittiäs kuitenkin, että läheppäs tällaisella pillamuksella ja Jumalan ilmalla mereen! Kyllä ovat seilit märkinä kahvelin ja pirkkelin nokkaa myöten! — Mitäs luulet, Ville! Eiköhän siellä Kiis-Juonaan Valaskalan vatsassa liene tänään jotain parempaa ja erikoisempaa kuin pohjakuormakiviä ja perunoita? Eiköhän vain se Juonas taas liene…"