Vanhana vaanijana oli hänellä kuitenkin kärsivällisyyttä pysyä hiljaa ja odottaa.
Saamme pian nähdä, että Sika-Hemmalle ja hänen toverilleen koitui kaunis ilta, mutta sitä ennen käykäämme katsomaan, mitä jaalalla hommaillaan.
Näemme jaalan — nimittäin "Valaskalan" — kajuutassa kolme miestä. Vanhin on Kiis-Juonas ja toiset hänen apulaisiaan.
Miehistä nuorin laittaa tulta kamiinaan kuivista tervaksista, joita juuri kävi pilkkomassa kannella. Nuorimmalla on kokin virka. "Eri miehet ne on jotka koijass' makaa, eri miehet jotka kannell' seilaa ja eri miehet jotka sajuu keittää", kuului ensimäinen ja viimeinen pykälä Kiis-Juonaan merilaissa.
Tällä kertaa oli kysymyksessä rokan lämmittäminen.
Kokki oli pannut kyllä sen kiehumaan jo Virosta lähdettyä, mutta kovan aallokon ja myrskyn vuoksi ei vanhempien miesten syönnistä tullut mitään. Joka silmänräpäys vaadittiin heitä molempia ja välistä kokkiakin kannelle. Rokka oli jo aikaa sitten tullut kypsäksi ja ennättänyt jäähtyä. Nyt pantiin se uudestaan tulelle lämpiämään.
Miehet riisuivat öljyvaatteita päältään ja merisaappaita jalastaan. Tätä tehdessään mörähti Kiis-Juonas: "No, miehet, mitäs tehään! Viedäänkö tullimiehen viinat täältä maihin, vai?" ja vääntäytyi pitkälleen koijaansa.
Seurasi pitkä vaitiolo. Tervakset vain kärisivät kamiinassa, tuuli soitteli torossa ja vihelsi takilassa. Keulapuolelta kuului ajoittain, pahimpien vihurien ajalla, ratinaa, kun kettinki hankasi pohjakiviä ja puristui lyysissään.
Vihurien synnyttämä räve lotisi "Valaskalan" keulassa.
Keskimäinen miehistä, "se, joka kannell' seilaa", kiskoi ähkien öljyhousuja kintuistaan, nauraa rojautti Kiis-Juonaan, "joka koijass' makaa", sanoille ja paukautti sitten sanat suustaan samanlaisella voimalla, millä kaatuva aalto iskee jaalan keulaa: