On niillä nyt juttuamista!
Sitä on jatkunut taaskin ainakin tunnin — puoli tuntia kuitenkin.
Jo loppuu Itan kärsivällisyys.
"Ei tuota viitsi enää mikään katsella!" mörähtää hän ja päättää lopettaa ainakin täksi päiväksi heidän inhoittavan kikatuksensa.
Itta kokoaa tuvasta muutamia tuoleja, neljä kappaletta, kaksi kumpaankin käteensä, ja vie ne rantaan, jossa asettaa yhden tuolin kunkin naisen taa ja sanoo:
"No istukaahan toki, ettehän te jaksa koko päivää seisoa kuitenkaan."
Läheisellä luotsisillalla oli parhaillaan liuta miehiä rantakäräjillä, ja nämä näkivät kaiken ja ymmärsivät heti kaiken ja päästivät kurkuistaan valtavan ja nauravan: "Hööö…", niin että vuoret sen kaiussa ihan vapisivat.
Itta mulautti viekkaasti silmiään sillalle päin kiitollisena siitä, että miehet olivat huomanneet ja ymmärtäneet hänen hommansa ja auttaneet häntä "hööllään" nolaamaan näitä kikattavia ja laiskoja naisia, ja ensi silmänräpäyksessä näyttikin siltä kuin Itta olisi onnistunut, sillä naiset vilkaisivat ymmällä kasvoin ensin häneen ja sitten toisiinsa ja olivat pari silmänräpäystä aivan ääneti.
Mutta sitten puhkesivat he nauramaan ja sen naurun rinnalla miesten äskeinen höökin oli vain sääsken yninää.
Koiratkin siitä pelästyivät ja rupesivat haukkumaan ympäri kylää ja juoksivat hännät sojossa rantaan, jossa rupesivat tappelemaan: hyökkäsivät ensin rantaan ennättäneen kimppuun, koska sitä pidettiin jollakin tavalla melun aiheuttajana, ja se pelasti — ei nahkaansa, sillä siinä oli jo monta ammottavaa viiltoa ja vasen korva riippui poskella ja kallo paistoi valkeana siltä kohdalta, missä korva alkuaan oli ollut — pelasti henkensä uimalla yli sataman toiselle rannalle, jossa nousi rantakivelle ja horjuen ravisteli turkistaan suolaista merivettä ja irvistellen silmäili vielä kerran kylään päin ja alkoi juosta lönkyttää metsään, jossa kävi loikomaan ja nuolemaan haavojaan.