Markus oli ollut vallesmannina jo monta vuotta, ennenkuin hän oppi käyttämään ruoskaa virka-apulaisenaan.
Sattuma toi hänelle ruoskan käteen ja sattuma opetti hänet sitä viljelemään ja viljelemään ahkerasti ja ankarasti.
Hän koki jo alkuvuosinaan, että saarelaisvallesmannin vaikeimmat tehtävät ovat käräjämatkat mantereelle. Varsinkin syys- ja talvikäräjämatkat olivat vaikeita jo senkin vuoksi, että hän oli, niinkuin huhuiltiin ja naurettiin — sekä käräjäpaikalla että saarella — huono lakimies, tai paremminkin huono asianajaja, huono yleinen syyttäjä — vastapuolen asianajaja solmi hänet helposti sanoissa — mutta varsinkin sen vuoksi, että matka saaren ja mantereen välillä muodostui usein ei vain vaikeaksi ja rasittavaksi, vaan joskus vaaralliseksikin, sillä käräjät harvoin sattuivat suotuisten säiden ja tuulien ajaksi vaan päin vastoin syysmyrskyjen kohdalle tai vielä pahempien talvi-ilmojen ja jäiden kanssa kamppailuksi. Joskus sattui, että pitkien syysmyrskyjen aikana meni häneltä käräjämatkaan kuusikin viikkoa. Usein oli perämies siihen syypää — tai ainakin hän voi syyttää perämiestä, kun kotiinlähtö siirtyi päivästä päivään perämiehen verukkeiden vuoksi.
Kerrankin oli niinikään kuudes viikko menossa.
Käräjät olivat päättyneet jo kolmisen viikkoa sitten.
Ensin olivat syyt totiset — kovat etelämyrskyt ja mahdoton lähteä luovimalla kotiin. Mutta sitten oli jo välillä ollut hyviäkin tuulia. Markus oli huomannut, että kaupungissa oli yhteen aikaan paljon luotseja, vastatuulen vuoksi jääneet kaupunkiin nekin, mutta sitten eräänä aamuna kadonneet. "Mihin luotsit ovat hävinneet?", oli Markus kysynyt rantaan tullessaan Pelto-Kallulta. "Läksivät purjehtimaan veneillään kotiin", oli selittänyt Kallu, luotsien juomatoveri ja oli keskustelu jatkunut näin:
Markus: Jaaha. Vai ovat menneet kotiin. Tuuli taitaa olla siis kääntynyt. Eiköhän olisi aika meidänkin lähteä!
Kallu: Ei lähdetä vielä.
Markus: Ja miksei? — Saankohan kysyä…
Kallu: Saa saa! Miksei tätä nyt kysyä saa. Saahan sitä.