Tuuli puhalteli lounaasta.
Se soi kuin urkupilleissä tai viulunkielissä, väliin koveten ja väliin vaimeten, puhaltaessaan noihin valtaviin kiviraunioihin, — koko saarihan oli yksi ainoa valtava, soiva kiviraunio.
Tuuliaispäät puhaltelivat leveitä tummia juovia meren pintaan lentäessään kohti suurta saarta, Markuksen nykyistä asuinpaikkaa, joka siintää tuolla koillisessa.
Siellä on joukottain riiteleviä ihmisiä!
Täällä on rauha!
Markuksen sielun täytti suuri onnen ja levon tunne. Hän päätti usein tulla täällä käymään, milloin elämä ihmisten saarella alkaisi käydä sietämättömäksi. Myöhempinä vuosinaan hän sai tulla tänne usein kuin korpeen rukoilemaan. Täältä lienee ollut kotoisin ne useat hänen vapaista sävellyksistään, joita hän usein yksin soitteli viulullaan, muun muassa silloin kerran eräälle oikealle säveltäjälle. Siitä olikin Markus heti ensi käynnillään varma, että Viiri on kaunis, mutta ettei siitä saisi maalari mitään kuvattavaa, ei kertoja, ei runoilija — ainoastaan sävelillä voi sen kuvata ja sen hän teki usein — niillekin, jotka eivät ymmärtäneet, mitä hänen soittonsa sisälsi — ja tahtoivat, nuo typerät ja tomppelit, tietää hänen vapaan sävelteoksensa nimen.
Nimen!
Tuskin hän itse aina oli selvillä mitä hän soitti, mutta tietämättäänkin hän vaistomaisesti kuvaili tuuliaispäiden laulua Viirin raunioissa, soivaa Viiriä, laineen kohinaa sen helmirannoilla, mustia vihurien juovia merellä ja purjelaivaa niiden kiidätettävänä, sillä ei mikään muu koko hänen elämässään ollut tehnyt häneen niin syvää ja lähtemätöntä vaikutusta.
V luku.